En aiemmin koskaan ymmärtänyt mitä mielenterveyssairaus on, kunnes ne pudottivat sen syvimmän rotkon pohjalle. Siksi uskallan väittää että ystävyyden väliin jää aina se mörkö, joka istuu olkapäällä, halaa puristaen toisinaan kylkiluita ihan liian kovaa, pitäen niskasta kiinni. Sydänystävää ei ole mahdollista saada sen muurin läpi, edes -ja varsinkaan- kun toisella on mielenterveysongelma omalla olkapäällään. Magneetin samapäiset navat jotka hylkivät toisiaan liian lähellä.
Sen sijaan työpaja-yhteisö on poikinut konkreettisia auttajia: on neuvottu auton huollossa, puitu mahdollisuuksia ja uhkia asunnon oston haasteista, on autettu varaston tyhjennyksessä ja muutossa. Työkaveri on auttanut hakemaan kodinkonetta ja kissanpentua, samoin vieraillut ja kuljettanut sairaalan vuodeosastolla maatessa.
2010 vuonna Iideshovin työpajaan tutustuessani hakumahdollisuuksia oli Ruokapajalle, Puhtaanapitoon, Erikoistekniikoihin, Puupajalle, Ompelu-, Metalli- tai Pakkaamo-osastolle sekä Lahjatavaraan. Valitsin ompelupuolen ohella viimeisimmän eli Lahjatavara-osaston. Sinne pääsinkin.
Opin puuntyöstön lehtisahalla, opin polttokolvaamaan, opin petsaamaan, opin käyttämään koneita ja mahdollisuudet koneiden kautta helpompaan ja tyylikkäämpään lopputulokseen kuin mekaaniseen ja fyysisestikin kuluttavan vaihtoehdon kautta. Ennen kaikkea vastaanotto oli ystävällinen, lempeä ja kokemus siitä että minä olen Joku Jollekin! Työni oli arvokasta koska siitä maksettiin myös palkkaa (n.2e/h), ja tukien päälle saataessa tarkoitti mahdollisuutta vaikka kampaajakäyntiin.
Iideshovin työpajan, nykyisin kulkien nimellä Työ- ja resurssipaja, myötä uskaltauduin hakeutumaan Kiipulan aikuisten lyhytkestoiselle kuntoutuskurssille. Kurssiin sisältyvän työharjoittelun kautta sain jalan oven väliin Taysin kahvilaan Pikantelle (Pirkanmaan Kansanterveys), jonne lopulta -vastoin hurjimpia haaveitani- pääsin kesätyöhön.
Samaan aikaan olin hankkinut remonttikuntoisen asunnon, jonka remonttia toteutti juurikin Työpajan remontti- ja kierrätysosaston väki.
Työelämä oli kuitenkin psyykkisesti ja fyysisesti ottanut veronsa. Syksyn tultua onnellisesti palasin Pajalle takaisin lahjatavara-osaston sorvin ääreen ja ohjaaja-Pentti Mettisen hoteisiin. Tuolloin olin alkanut myös poliittisesti aktiiviseksi ja paikalliset asiat puhuttivat kahvihuoneessa. Pajan työyhteisö ei ollut kiinnostunut perinteisistä keskusteluista muodista, trendeistä, kukista ja mehiläisistä. Yhteiskunnalliset ja paikalliset hankkeet kiinnostivat.
Kävi ikäväkseni selväksi myös että luottamus demokratiaan oli olematonta. Mielenterveyskuntoutujat eivät äänestäisi. Siksi koin polttavaa tarvetta osallistaa heitä ja todistaa että hyviä päätöksentekijöitä on olemassa. Kutsuin Oras Tynkkysen vierailulle. Saimme ajankohdan vasta iltapäivälle, jolloin kuntoutujat ts. työntekijät (joita ikävästi "asiakkaiksi" kutsutaan) olivat jo päivänsä päättäneet. Toivottavasti osapuolille jotain jäi käteen.
Hakeuduin Muotialan toimintaan kuuluvalle Resurssipajalle. Vuosien jälkeenkin muistin millaista taistelua työnhaku olikaan. Yllätyin kuinka erinomanlaisia tapauksia muissa kurssilaisista löytyi! Olisin palkannut ryhmästäni kaikki työnantajana.
Resurssipaja antoi mahdollisuuden mielenterveyskuntoutujien työhönvalmennukseen puolueen toimistolla. Käsityöhön ja ravintola-alalle suuntauneena luonteena pitkä koneellatyöskentely ei kuitenkaan lopulta sopinut psyykelleni. Aloin oirehtia ylivilkkautena ja kykenemättömänä keskittyä yhtään mihinkään. Henkilökohtaisen terveyteni vahtiminen jäi täysin toissijaiseksi. Onneksi säännöllinen kontakti Resurssipajan työvalmentajaan palautti ajatukset omaan kuntoutumiseeni. Mutta vain aika ajoin.
Pajalla käytiin taistoa rahoituksen kanssa. Lopulta metalliosasto lopetettiin ja ohjaaja sieltä irtisanottiin. Eräs nuori metallimies, hieman vammautunut, sijoitettiin meille lahjatavarantyöstö-osastolle. Muut kuka mihinkin. Osa lopetti kokonaan.
Saimme mahdollistettua kuitenkin remontti- ja kierrätyspajan laajentumisen, vaikka tilat olivat ahtaat ennestään. Osastolle erikoistunut ohjaaja Ari Ruokonen oli saatu vakuutusyhtiön uranvaihtotoimenpiteiden kautta. Ari oli timanttinen lahja työpajalle. Ja on.
Onnellinen lopputulema olikin että Ari työllistyi pajalle palkkatyöhön.
Muotialan toiminta lähti alulle aikoinaan laitoshoitopaikkojen radikaalina vähentämisenä avo- ja kotiutuspaikkoihin. Omaisten huoli poiki erilaisia tuettuja asuinyhteisöpalveluja sekä vammaisten, päihdeongelmaisten, tukea tarvitsevien perheiden ja mielenterveyspotilaiden työllisyys- ja aktivointipalveluja sekä niiden kautta polkuina työelämään. Syntyi Muotialan asuin- ja toimintakeskus.
Työpajan toiminta perustui yksilöllisesti räätälöityyn työsuunnitelmaan. Mahdollisuus oli työskennellä 3-5päivää viikossa 3-5tuntia per päivä klo 9-16 välillä. Viivyin monesti sovittua yli koska puhuttavaa ja mielekästä tekemistähän riitti!
Kadehdin työmarkkinoilla työskenteleviä jotka saivat ilmaisen kahvin, ehkä aterian ja matkakorvauksenkin puhumattakaan liikunta- ja kulttuuriseteleistä. Mitään niistä meillä ei ollut. Vaikka työpajalla toimi ruokapaja, ruoka oli tyyristä ja moni priorisoikin edullisemmat saarioisten roiskeläpät, nuudelit, kuuluisat lihapiirakat tai ahkerimmat omat eväänsä. Kahvi oli pahaa ja seisonutta mutta yhtäkaikki maksullista. 1,5euron tuntikorvauksesta viiden tunnin panoksella jäi usea meistä miinuksen puolelle matkakustannuksien jälkeen. Mutta yhteisön tai työkaverin lisäarvoa ei määritetä rahassa.
Toimin osastomme jäsenenä pajatoimikunnassa. Kävi selväksi että työtoiminnan rahallisesti merkittävin tukija RAY tiukentaisi kriteerejään entisestään ja vetäisi talouden näin veitsenterälle. Tampereen kaupungin tuki on niinikää pysynyt samana kaikki vuodet. Siitä huolimatta tekijöitä eli mielenterveyskuntoutujia sekä tukityöllistettyjä ja pitkäaikaistyöttömiä olisi halukkaita työntekijöiksi aina ovista ja ikkunoista. Asiakasmäärät, eli pajalla työskentelevät, ovat määrällisesti kasvaneet tukivarojen pysyessä samana.
Nykyään työskentelivien päiden määräenemmistö onkin valtion eli ennen kaikkea Kelan tukemia pitkäaikaistyöttömiä, joita pyritään siivoamaan tilastoista lähettämällä heitä työpajatoimintaan. Tämä hyvä- Mielenterveyspotilaat ja työmarkkinoiden ulkopuolelle jääneet sekoittuvat, mutta ensinmainitut jäävät loppuviimein jalkoihin. RAY vaati sittemmin etteivät nämä kaksi ryhmää työskentele samoissa tiloissa. RAYn tuki kun koskee vain tiettyä ryhmää. Seiniä!
Syksyllä 2013 Muotialan eri yksiköistä edustavia vieraili eduskunnassa. Vetosimme ja kysyimme ministeri Gustafssonilta ja muilta paikallejoutavista, että toiminta on saatava jatkumaan. Meitä kuultiin(kuunneltiin?), mutta mitään toimenpiteitä ei saatu
aikaiseksi. Edustaja Sasi kävi paikalla näyttäytymässä mutta kuten monesti joudan sanomaan, vaikka olemme mielenterveysoireisia, emme ole tyhmiä.
"Mitä mun suosikkitytölle kuuluu"?
Olin parin sympaattisen, kiltin, tasolleen jääneen miehen suosiossa ehkä koska kuuntelin heitä mielelläni ja keskustelin; arvot kohtasivat. Toinen teki käsillään kultaa, toinen osasi kaikkien maiden pääkaupungit ja luetella Suomen presidentit järjestyksessään kuin vettä.
En tiedä mitä heille tapahtui, mutta toiminnan muutosten myötä he katosivat.
Syntyi matalankynnyksen Inspis-paja. Siellä tehdään ohjatusti kaikkea. Omaan käyttöön toki, ei myyntiin. On retkiä ja ideoita. Mutta kukaan ei huutele perään. Kukaan ei kysy missä olet. Missään ei lue työaikoja tai mitä minäkin päivänä tulisi tehdä. On raflaavaa "pyörällä päästään" -tuntia, tutustumista puutyöhön, "tuumaustaukoa", kulttuuriretkiä...siis kaikkea hauskaa. Mutta kuinka on helppoa jäädä punkan pohjalle, kääntää kylkeään koska "ei kukaan tarvitse minua".
Yksi hakeutui takaisin lähihoitajan työhön mutta näkee liian karusti Koukkuniemen ongelmat aliresursseineen. Mt-ongelmat kulkevat kanssaan.
Yksi turhautui ja eläkkeen turvin jäi kotiin.
Yksi jatkaa peräänantamattomana palkatta ammattilaisen ottein hommia epätietoisuudessa tulevasta.
Yksi ansaitsi huippulahjakkuutena taiteilija-eläkkeen, mutta olisi halunnut jatkaa työpajatoimintaansa. Erityisherkkyys ja turhautuminen sekä motivaation puute voittivat.
Minut pelasti poliittinen toiminta ja sen tuoma yhteisön tarjoama poliittinen koti.
Lisäksi mt-puolen päälle rynnivät somatiikan puolen hoitoa vaativat sairaudet, joten olen aikalailla lähtöpisteessä kuntoutuspolkujen tarpeen nähden.
Mutta minulla on kuplani. En aloittaessani 2010 työtoiminnassa olisi uskonut olevani joku, jolta suuresti kunnioittamani apulaispormestari kysyy torilla "miten sä voit?"katsoessaan huolestunein sinisin silmin juuri minuun.
Nuoren vammautuneen metallimiehen työsopimus pajalle päättyi.
Törmätessämme Tammerfest-aikaan puistossa, hän ilmaisi syvän halun hakeutua työtoimintaan. Hän pääsi sittemmin puuosastollemme, jossa näin häntä toisinaan. Jonkin ajan kuluttua saimme kuulla hänen poismenostaan. Oman käden kautta.




Hienoa kun jaksat muistaa ja kirjoittaa. Halit Mirjamilta
VastaaPoista