Meni viikko ja kaksi päivää ennenkuin jaksoin pesulle. Kutisin ja iho kiristi. En pitänyt enää tärkeänä käydä suihkussa tai syödä.
Avasin jääkaapin oven ja suljin sen. Avasin uudelleen. Lämmitin kasvissosekeittoa, terveellistä eikä maistu juuri miltään.
Tiesin niin voimakkaasti kuin tunteva vaan voi että Milo lähtee aiemmin. En tiennyt kuinka kauan se olisi kumppaninani mutta se oli herkkä kissa. Ajattelin pitäväni siitä parempaa huolta kuin mistään. Että tunnustelisin herkällä tuntumalla onko sillä hätää.
Ja näinkin sen.
Se palmusunnuntaita edeltävä torstai-ilta kun kissa tuli viereeni sohvalle. Se ei hakeutunut lähikontaktiin tavallisesti joten oli ihanaa että se viihtyi vieressäni niinkin kauan. Lopulta se alkoi liikehtiä ja kieriä kuin parempaa asentoa hakien. Nousin ja kissa nousi mutta arasti toista takajalkaansa. Kysyin ääneen mikä vikana?
Se klenkkasi kolmella jalalla pyörien itsensä ympäri. Ihan kotvan kuluttua se jo pystyi varaamaan jalalle ja kokeili varata kaikille raajoilleen. Huokaisin helpotuksesta. Kissa näytti kuitenkin kärsivältä joten hain vanhaa Milolle määrättyä kipulääkettä ja annostelin sille pienen annoksen.
Tuli perjantai. Pääsin liikkeelle jo tavanomaista aiemmin ja menin paikalliselle a-killalle tapaamaan ystäviäni. Suunnittelin Tampereen reissua rakkaan ystäväni luo viikonlopuksi. Viestin ystävälleni että vihdoinkin hyvä päivä! Pitkän depressiviisyyden jälkeen.
Päätin siivota ja yläkertaa myöten sekä heitin maton ulos, olo oli tarmokas. Niin energinen että siivouksesta etenin ruuanlaittoon enkä huomannut kissan lähteneen yöjalkaan ulos. Vasta lauantaina toinen kissani parkui eteisessä niin että tajusin Milon olevan ulkona. Sieltä se tuli tavalliseen tapaansa ja suunnisti ruokakupille.
Roikuin netissä ja odotin ystäväni yhteydenottoa, päätin lopulta siirtää Tampereen-reissua seuraavaan päivään ja lähdin kevätauringonpaisteeseen ulos.
Päätin tehdä kauppareissun saadakseni kontaktin maailmaan. Näinä pitkinä koronapäivinä sen menetti jo nopeasti istumalla neljän seinän sisässä.
Onneksi oli kissat.
Ilta meni interaktiivisesti läppäri sylissä samalla tv:tä katsellen. Otin iltalääkkeen ja silloin huomasin: kissalapseni oli huonossa kunnossa! Mikä sillä oli? Se ei voinut hyvin vaan makasi taistellen. Otin sen viereeni mutta se pissasi alleen.
Nukahdin ja kissa oli kömpinyt alakertaan.
Heräsin äkkiä, oli sunnuntaiaamu. Kauhuissani nousin etsimään kissaa saunan lattialta, se oli raahautunut eteiseen viileään. Hengitti heikosti kieli puoliksi ulkona ollen oksentanut päälleen...
Nopea googlaus löysi päivystävän eläinlääkärin Tampereelta. Soitto ja lähtö. Kaikki tapahtui paniikin vallassa käsittämättä että näin oikeasti tapahtuu.
Matka Tampereelle. Kissa alkaa ääntelehtiä kivusta. Sanon sille ääneen että koita kestää. Kestä vielä vähän, Milo! Yhä pahempaa rääkymistä ja heittelehtimistä. Hiljaisuus.
Vilkutan bussipysäkille, avaan kantolaukun ja näen kissan kuolleen. Kyyneleet valuvat silmistäni kun tajunta tavoittaa todellisuuden.
En kykene tavoittamaan mitä on tapahtunut. Pahin painajaiseni on toteutunut.
Saavun eläinlääkäriaseman pihaan, ilmassa sunnuntaiaamu. Kantokassi käsissäni sanon vastaanottoon että kissa taisi nyt kuolla matkalla mutta olisiko mahdollista selvittää kuolinsyy. Minut ohjataan taaes pieneen hoitohuoneeseen. Jossa odotan, ja odotan. Ja itken. Yksin.
Tunnin saatossa paikalla on käynyt vastaanoton henkilö sekä hoitaja.Tietoni otettiin ylös, uurna piti valita ja loppu meni ohi tajunnan. Lopulta nostin kissan hoitopöydälle. Minut jätettiin yksin hyvästelemään. En kyennyt lähtemään rakkaani luota. Rakastin sitä enemmän kuin olin ketään koskaan rakastanut. Lähtö oli pahempi kuin äitini kuolema.
Lopulta oli pakko lähteä.
Istuin autossa ja itkin. Kaupunki oli harmaa ja musta.
* * *
13.8.2009 suuntasin Tampereelta kohti Raision Krookilaa. Näin kissanpennut ensi kerran, sisaruksia oli kolme.
Vietin viikonlopun isoäidin seurassa mökillämme. Lapsuudenystäväni oli joutunut sairaalaan joten olin valmis vierailemaan Tyksissä. Lopulta kuitenkin hain ja valitsin pennun, jota olin odottanut koko elämäni. Pieni lumitiikerin poika, aivan kuin Whiskas-mainoksessa aikoinaan.
Pentuaika oli parasta. Pentu osoittautui intohimoiseksi vesipedoksi ja vieritti lankarullat ympäri asuntoa. Se jaksoi leikkiä ja olla loputtoman utelias. Olin itse toipilas, keväällä läpikäynyt ison ruokatorven siirre-leikkauksen joten oli tervetullutta tuo kissalapseni elämänilo ja energia. Me olimme yhtä.
Hankin sille valjaat sekä muuta tarpeellista ja nautin siitä suunnattomasti että olin jonkun äiti.
Pispalan metsissä kävimme valjaissa.
Tuli päivä jolloin kissa katosi. Se oli hypännyt kolmannesta kerroksesta ja olin hädässä. Huusin sitä tuloksetta yhä uudelleen. Aamu valkeni aurinkoisena ja kissa tuli vastaani. Olin helpotuksesta suunniltani.
Ilmeni että Milo rakasti reissaamista, joten toki kävimme linja-autolla keskustassakin. Automatkat suuntautuivat isoäitini luo Turkuun ja sukulaisiin Mäntsälään. Kissa oli kuin kala vedessä ja tutki loputtomalla uteliaisuudella uudet nurkat ja lopulta löytyi paikka mihin käpertyä. Ja sisäsiisti Milo oli aina.
Koskaan poika ei raapinut ketään.
sunnuntai 27. kesäkuuta 2021
Milo ja minä
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti