sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

What happened in 2008 will be left to live

Kesä oli pitkällä, oli selkeästi kesä.

Muistatko mitä teit kesällä 2008?

@Tays GAS2-osastolla:

"Koska olit ajatellut että kotiutettaisiin" -kysymys löi vasten kasvoja.
Olin jo ennen juhannusta vieläpä tehostetussa valvonnassa tuonut esiin ajatuksen kuntoutumisesta Mäntsälän maaseudulla, sukulaisten luona. Olin varma että olisin muutaman viikon levon jälkeen työkykyinen ja täynnä tarmoa.

Nyt heinäkuussa uusien vastoinkäymisten; teho-reissun rinta-aortan repeämän, reisilihaksen siirron ja plastiikkakirurgisten leikkausten myötä ja jälkeen, pelkäsin.
Kotiutua? Laitostuminen oli tullut turvasatamakseni.
Eihän minulla ollut kotia, ottaisivatko entiset kämppikseni kolmionsa olohuoneeseen vielä nyt vammaistunutta? Täysin muiden avusta riippuvaisen ihmisraunion hoidettavaakseen, taakaksi?

Elokuun alussa heti. Näin oli puhe, näin oli oma ehdotukseni. Näin sopi myös rakkaalle ystävälleni, paitsi kämppikselleni, myös ihmiselle, joka oli itkenyt, huutanut, taistellut saadakseen tietoja, lähes valehdellut olevansa homo-puolisoni, käynyt sairaalassa joka toinen päivä huolesta soikeana. Eikä hän käsittämätöntä kyllä ollut ainoa.

On elokuun vaihde ja siitä on 9 pitkää vuotta kun katsoin ambulanssin ikkunasta kesäistynyttä auringossa kylpevää ohikiitävää Tamperetta. Omat vaatteet tuntuivat oudoilta, hiersivät kummallisista paikoista. Askel ei ollut pitää ja vieras ruumiini tuintui nuoren puun varrelta tuulessa. Kontrolloimattomalta.

Hyvää tarkoittavat kotiutustiimin hoitajat puuhasivat lääkkeitä ja reseptejä, kaavakkeita, letkustoja ja ravitsemusliuoslaatikoita, joita en kyennyt käsittelemään saati sietämään nurkissa. Ne kuvastivat epäonnistumista, loputtomuutta.
Muovimatto ja valkoiset seinät, Futon-tyyppinen vuodesohva oli vieras ja halusin takaisin turvalliseen sairaalavuoteeseen.

Mieleni ei pysynyt perässä kaikessa mitä viime kuukausiin mahtui. Se ei suostunut käsittelemään.

Huhtikuun kaunis auringonpaiste oli normaalin täysivaltaisen elämäni viimeisin muisto.Taisi olla luntakin paikoin, linnut olivat jo heränneet kevätviserryksiin ja Pispala oli kaunis.
Kaikki muistittivat epäonnistumisistani, heikkoudesta ja kyvyttömyydestä selviytyä. Ei se helppoa ollut mutta yhtäkään toivon kipinää en muista. En ainoatakaan ajatusta, joka tukisi tulevaisuudesta mitään positiivisuuden hiventäkään. Olin yksin, ja se oli omaa syytäni. Elämässäni olin kohdannut loistavia ihmisiä, mutta se ei taannut merkitystä että haluaisin, saati osaisin, jatkaa.

Nokia näytti ajassa 16.15. En voinut mennä töihin edellisillan jälkeen. Oli vain yksi vaihtoehto.
Auringon valonsäteet kurkottelivat huoneeseen. Istuin nojaten itäseinään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti