Pääsiäinen 2018
Hän yrittää, tuijottaa minua kostein silmin ja karvat pörröllään kehräten kuristen kuin elämä olisi yhtä pehmeyttä, lepopaikkoja joihin absoluuttisesti rentoutua universumin kaikista huolista vapaana.
Yritys on hyvä ja läikähdys siinä intensiivisessä katseessa onkin toivoa, äidinrakkautta ja lempeä. Halua pitää huolta, molemminpuolisesti.
Tuo kissani -ja yhtäkaikki lapseni- katse nostaa viimeisen toivorikkaan ajatuksen; vaikka kaikilla muilla olisi vaikka ja mitä, kellään muulla ei ole Miloa. Tämä katti on vain ja ainoastaan minun pyyteettömin rakkauksineen.
Syvä ahdistus; luulen sen johtuvan jälleen verensokerin heittelystä. Käytännössä se tarkoittaa sitä että istun koneellani ja pääte alkaa näyttää liian kirkkaalta, teksti liian isolta ja värit sokaisevalta. En osaa muodostaa lauseiden sisältöä. Lukutaitoni katoaa, en osaa tarttua mihinkään muuhunkaan vaan revin kynsinauhojani. En tiedä mikä tähän tilaan auttaa lääkkeeksi, raajat eivät kanna jotta valmistaisin syödäkseni ja näppäimistön painelukin vaatii voimia.
Ajatukset virtaavat ketjuina, jotka sekoittuvat toisiinsa.
Kirjaston kirjapinossa odottaa vuoroaan joukko toistaan kiinnostavampia opuksia; "Ehtoolehdon tuho" vaikutti edustavan kevyen kirjallisuuden päätä, mutta sen aloittaminen tuntuukin vaikealta ja ahdistus kasvaa; sen julman todellinen kantaaottavuus vanhushuollon tilanteeseen tulee niin iholle.
"Syö tai itke ja syö!" -kirja taas vaatii muuta kuin ajankohdan keskellä yötä sekavassa olotilassa.
Samoin "Toivoton tapaus"-väikkäri ihailemaltani Päivi Rissaselta.
Niille sivuille on hetkensä.
Mikäpä sitä enemmän puhuttelisi juuri nyt tuntojani kuin "En tahdo kuolla, en vain jaksa elää.", ei sitä paremmin voi tiivistääkään kun sanat muutoinkin loppuvat.
Kissa kääntyy toisinpäin omaan uneensa rauhaisasti hengittäen. Pieni elohiiri ryntäilee sisälläni yhä.
"Riippumatta siitä missä olen asunut - xxx ja x- olen lähtent St. Larsiin (ruotsalaisen psykoterapeutin vastaanotto). Myös Tukholman-vuosinani hillitsin luhistumistani siihen saakka että pääsin riittävän lähelle St. Larsia. Joskus olen pyytänyt taksikuskia viemään suoraan lentokeltältä.
Kenelle soittaa kun ei jaksa elää? Kenelle soittaa kun ei halua elää? Huomatkaa muotoiluni, se on tärkeä. En kaipaa kuolemaa. En halua kuolla. En haikaile kuolemaa.
Minä en ole mikään Wether-tyyppi, enkä pidä itsemurhaa jonain eksistentiaalista merkitystä kantavana radikaalina vapautena."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti