torstai 17. toukokuuta 2018

"...Nyt on niin että pitäisi saada minut kuntoon; olen nimittäin päässyt opiskelemaan."

"Johdanto"

Kului ikuisuudelta tuntuva aika kun hiirenkorvat antoivat odottaa itseään. Masentavan harmaa kaupunki näytti yhä vaan pahenevaa puoltaan ja huomasin dissosioivani itseni psykoosin kaltaisiin hetkiin pakkopyöräillessäni ympäri kaupunkia kaupoissa asioiden. Betonilähiön kaltaista rakennusta, laatikkotaloja; rumuutta ja ankeutta korostivat onnettomat puunkannot, jotka olivat viimeiset jäänteet kaupunkiluonnon olemassaolosta. Sain itseni kiinni usein huokausten syvenemisestä ääneen.

Vappupäivänä oli sateista. Se sopi siis hyvin päiväksi sallia sovittaa itsensä perseensä muotoilemaan sohvannurkkaan pääsykoekirjan kanssa.

Kohta-pian lehdet lopulta puhkesivat kasvaen yhden päivän mittaan silmissä. Tuli lämmin, tuli aurinko, tuli helle. Luonto heräsi ja harmaus väistyi sen myötä.
En lukeudu kevätihmisiksi -en olleenkaan; syksyn harmaa viileys, lehtien värit ja synkeys ovat juttuni.
Kevätmasennus ei kuitenkaan ole vain itseisarvo ja nyttemmin aurinko ja lämpö ovat alkaneet houkutella tämänkin kalman ulos lukemaan.

Tein suunnitelmia pääsykoelukujen suorittamiseksi, mutta vasta sanoessani ne ääneen kaupungin tarjoamalle avustajalleni, sain luotua ajatusmallin ottaa ne vakavasti. -Tehdä lukusuunnitelmaa mustana valkoisella.
Oli joku taho, joka muistutti, uskoi ja tsemppasi. Oli joku taho, joka pohti missä paikoissa lukea kaupungin kuppilatarjonnassa. Oli joku, joka heitti post-it -lapuilla jäsennelläkseni lukemista; "välietappeja". Oli joku, joka toi konkretiaa utopiani todeksi tuomiseksi.
Kuinkas sitten kävikään?

                            * * *

Luku 1

Ei ole helppoa syntyneenä epäonnisten tähtien asetelmissa. Jos jokin voi mennä pieleen, se mitä todennäköisimmin myös menee. Tämä on kuitenkin vaikeaa idealistille, jolla aika nopeasti kultaa muistot. On ristiriitainen ominaisuus unohtaa paha, kipu, kurjuus, huonot päätökset ja epäonnistuneet tilanteet. Silloin niistä ei näet ota opikseen.

                                                                                                 * * *

Luku 2

En muista montako vuotta sitten syntyi ensi kerran kutkuttava, jännittävä, koko mieltä ravisuttava uusi hullu idea; hakea yliopistoon! [ilman ylioppilastutkintoa, juuri ja juuri duunarina siis ai-tutkinnolla]

Koitetaan -mutta ei ihan vakavasti- ajattelin. Tuolloin menikin lujaa; taistelin tuulimyllyille pyrkien työmarkkinoille kuntouttavien toimien kautta. Ja olin _ihan_oikeilla_työpaikoilla_ työntekijänä harjoittelijan roolissa. Aktiivista järjestötoimintaa, toteutettavia ideoita, mielipiteiden ja lisäkäsien merkityksellisyyttä. Oma paikka yhteisössä.
Muistan päivän, jolloin nuorisojärjestömme tapasi kesän alkumetreillä eräänä vuonna. Ilta ennen pääsykokeita. Muut pöydässä olivat paljolti nuorempia, mutta kaikki fiksuja jo-sisäänpäässeitä yliopiston opintoputkeen, pitkällä opiskeluissaan. Sain heiltä onnentoivotuksia suureen päivääni ja arvokkaita viimehetken vinkkejä. Olin käsittämättömän otettu ja motivoitunut.
Ja olihan se lopulta huikeaa, vaikka edelliset tentti-kokemukseni ajoittuivat ammattikoulu-aikaan ennen sairastumistani. Olin ylittänyt itseni rämpien läpi ne neljä tuntia hiostavassa luentosalissa ja tunne oli jotain niin vapauttavaa ettei sille liene sanojakaan olemassa.
Siinä vaiheessa oli ihan sama sisäänpääsylläni.

                                                                     * * *


Luku 3

Utopia.
On kaunis torstai-päivä, herään vaivoin kuten joka aamu. On pakotettava kroppalaho ylös sängystä, pumpattava siihen henkeä jotta motoriikka virkoaisi. Kilpirauhasen elvytystä ja keinotekoista serotoniinia tuottavaa valkoisten pyöreiden pillereiden muodossa. Monivitamiinia, kaksi tablettia.
Keitän kahvia, joka on kuravettä. Luomumaito on vanhaa, ostettu päiväystarjouksena. Mutta ei kahvia ilman maitoa.
Tarvitsen kuitenkin kofeiinia. Kuljen yksiötäni eestaas muistaen ja unohtaen yksinkertaisia aamutoimenpiteitä. Tiedän että olisi kiire mutta tajuan pyyhkiväni keittiön kaapinovia.
Ehdin viime hetkellä kokeiden alkuun. Luentosali on ikkunaton, kolkko ja tärkeä, iso koulunkello muistuttaa ajasta, jonka puitteisiin elämän rytmimme on tiukasti sidoksissa.
Pakolliset etiketin mukaiset säännöt luetaan alkuun, vaikka on vaikea sisäistää lauseita ajatusten ollessa solmussa kaiken sen tiedon keskellä, jota itseensä on imenyt viime päivät ja viikot.

Kysymykset, ensin sanaselitykset ja termien aukiselittäminen;
Kyllä, olen näistä lukenut. Olen näistä kuullut ja tiedot ovat tuolla jossain mutta ne eivät löydy, eivät muodostu järkeviksi lauseiksi saati tiivistyksiksi.
Iskee paniikki. Mietin missä paikoissa olen lukenut, josko tein alleviivaukset juuri silloin Telakan terassilla. Moitin itseäni että olisi pitänyt tarkemmin ja useammin. Olisi pitänyt aiemmin. Miksi oli laitettava etusijalle kaupassa pyöriminen ja ruuanlaitto? Miksi piti vetkutella vailla päämäärää ja eksyä ajatuksiin. Olisiko jonkun tapahtuman ja keskustelutilaisuuden jättää välistä?
Jos olisin kasvanut vastuunkantoiseksi aikuiseksi? Jos olisin enemmän.

Tiedän viime vuosien kysymys- ja arviointimateriaalien perusteella että on turha jaaritella. Nämä henkilöt arvioitsijan auktoriteeteissa hakevat ytimekkäitä vastauksia joissa jokainen sana sisältää tiukkaa tietoa. Syke vilkastuu; en pysty tähän.
En kykene myöntämään ääneen että sain luettua vain puolet kirjasta. Olen niin huono. Olen niin vajaavainen. Miksi muut kykenevät heittäen pääsemään opintoihin, mutta minä en? Mikä minussa on kasvanut kieroon, mikä on niin vialla?
Ei; en ole myöskään käsistäni lahjakas. Kampaaja-alalla olin hyvin kömpelö ja keskittymiskyvytön. Postinjakajana turhauduin, peltotöissä olin liian hidas. Tarjoilijana en hallinnut kokonaisuutta.

Tieto on aina vuotanut päästäni. Ymmärrän lukemani mutta se ei kulkeudu sormenpäihin ja paperille asti. Kiinnostun lukemattomista asioista, haluan jakaa asioita ja tietoa loputtomasti, rakastan innostua ja suunnitella, listoja, tukkimiehen kirjoja, osallistaa -kaikkea.
Mutta en vaan osaa. Minua ei ole siunattu millään lahjakkuudella; olen kasintyttö. Ikuisesti.
Maailmassa ei vain pärjää jollei osaa.

Tämä on päällimmäinen ajatukseni, kokeen kysymykset sumentuvat. Hengitys tihentyy ja rintaan sattuu. Itkettää enkä pysty keskittymään kuin ajatukseen; "susta ei ole mihinkään, olet vahinkolapsi. Olet kasvanut kieroon. Geenivirhe."


- Paniikin täydellistää havainto että olen viimeksi ollut tässä salissa juuri sen ystäväni kanssa, joka olisi viimeisin motivaattorini ja varmasti olisin kenties viimeisen koetta edeltävän viestin pistänyt. Nyt hän on poissa. Ikuisesti.






                               * * *

Luku 4

Koitan katsoa itseäni realistin silmin peiliin. Kun ravistelen itseäni ja koitan saada itseni kiinni sairaudessa vellomisesta ja tekosyistä, siltikin -siltikin- jopa minä kykenen tajuamaan että olen ihan helvetin sairas. Se on psyykkistä, se on fyysistä. Molemmat kuroutuvat keskenään niin että ne saavat ravintoa toinen toisistaan ja pysyvät olemassa. Muuttavat kenties muotoaan mutta rönsyistä karsittuaan ne ovat kaiken juurina, puhtaaksi revittynä.

Pääsykokeisiin osallistumisesta ja suuresta haaveesta opiskella jätin kylmästi pois laskuista fyysiset rajoitteet. Niistä kyllä selvitään -vakuutin ja valehtelin itselleni.
Psyyke nousi kuitenkin ylittämättömäksi esteeksi tässä kontekstissa.

Ennen päätöstäni luovuttaa utopian luoman ajatuksen myötä, jossa minut on hyväksytty opiskelijaksi, oli kuvitelmissani soittaa maan parhaimmistoon lukeutuvalle gastroenterologilleni:
"....nyt on niin että pitäisi saada minut kuntoon; olen nimittäin päässyt opiskelemaan. Yliopistoon."










Ei kommentteja:

Lähetä kommentti