maanantai 2. syyskuuta 2019

Burn out: Aktiivisuus-ylikunto




Olen kasvatukseni tuloksena ollut pienestä pitäen aktiivinen suorittaja ja vähän perfektionisti eli puolihuolimaton ei kelpaa. Kouluvihkojen kirjoitusrivit piti olla suoria ja sivujen siistejä.


Liikuntaharrasteet alkoivat kaksivuotiaasta äiti-lapsi-jumpasta satujumppaan, voimisteluun ja siitä edes välinevoimisteluun, kilpailevaan voimisteluryhmään, jonka myötä kokonaisuuteen kuului balettia, hiphop-tanssia, urheiluopiston kursseja  harjoituksineen.
Kouluiän kynnyksellä olin partiossa, kiinnostuin hevostelusta, mutta varallisuus ei tukenut ratsastuksen aloittamista,  ja lauantai-aamuisin tennistunnit sävyttivät koulunkäyntiä. Äitini oli aktiivinen mm.naisvoimistelijatoiminnassa ja vakuutusvirkailijan työyhteisössään. Yh-äitinään minä ainoana lapsenaan olin mukana kaikkialla.
Kävimme lappi-matkoilla joka talvi ja minut laitettiin hiihtämään puu-suksillani aikuisten seuraan siinä missä ystäväni pääsi moottorikelkka-safarille. En pitänyt hiihtämisestä mutta sain osakseni hämmästelyä illalla tuvassa aikuisilta; että 6-vuotias ja 16 kilometriä! Opin suorittamaan kiitoksella.

Minä olin tunnollinen ja kiltti, sitä kehuivat äidin tuttavat ja sukulaiset  aina. Ei siis ihme että Partionjohtajani kysyi minua työhaastatteluun työskennellessään esimiehenä Muumimaailmassa. Menin töihin “pikkuihmisenä” puistotyöntekijänä.  Pikku-Myyn roolia esittävänä 11-vuotiaana koululaisena. Muumimaailman kesätyöntekijänä olinkin siitä seuraavat neljä kesää. Se oli ensimmäinen palkkatyöpaikkani. Kun olin kipeänä, menin töihin ja nukuin korissa esittäen että hahmoni sairastaa. Oikeasti olin itse kuumeessa.


Kun kasvoin muumihahmojen pikku-ihmisen roolista ulos, tulikin pakokauhu minne työhön nyt?!! Sen jälkeen otin kaiken vastaantulevan ja työpaikkoihin on kuulunut herneenpoimintaa, vadelmapuskia, mansikkamaata, perunannostoa, heinäpeltoa, niin kaupungintalon marmorilattian luuttuamista kuin kirjaston kukkien kastelua, emäntäkoulun ikkunanpesua, lastenhoitoa ja muumimaailman mainoskuvausten avustamista. Ja lisää lastenhoitoa. Tein keikkoja lasten synttäreillä pikkumyynä ja kasvomaalaajana, samoin äitini työpaikalla. Näihin skarppasin väkipakolla äitini auktoriteetin alla.
Silloin paremman väen lapset työskentelivät siisteissä sisätöissä kaupassa tai hesessä. Oma unelmaduunini olikin kauan päästä Hesburgeriin, jossa suoritin TET-harjoittelun. En koskaan päässyt.

Kun pohdin koulunkäyntiäni, olin varsinainen -jollen pinko- niin ainakin suorittaja. Tieto ei pysynyt päässäni ja opiskelin ulkoa koe-aluetta lukien hulluna viimeiset päivät ennen koetta. Pinkona minua ei koskaan pidetty koska en osannut tunneilla vastata tai saanut tehtäviä tehtyä loppuun, en ollut ollenkaan eturivin tyttö vaikka otin koulun vakavasti. Suoriuduin lopulta keskinkertaisesti varmaan osittain myös hyvän käytökseni ansiosta. Opettajat pitivät minusta.

Viimeistään peruskoulun jälkeen joutuessani toiselle paikkakunnalle amikseen ja ensirakkauteni eron jälkeen sairastuin masennukseen. 2000-luvun alkupuolella teininä kukaan ei edes tiennyt sellaisesta sairaudesta. En minäkään. Kirjoitin päiväkirjaani “kuka edes kiinnostaisi kuunnella tällaisen teinin turhia murheita”. Äitini oli juuri saanut sairausdiagnoosin syövästä.
Tietokoneita ei ollut kuin koulun kirjastossa välitunniksi, ja jono niihin sen mukainen. Tietoa ei niin vain haettu googlesta.

Koulunkäynti oli parhautta, yleisaineissa menestyin koska ammattikoulussa ne olivat yläasteen asioiden kertausta.
Ensi kertaa en omannut harrastuksia vaikka poljin kouluun 7km suuntaansa ja kävin sitten lenkillä. Fyysiset harrastukset olivat aina suuri osa identiteettiäni ja puolen vuoden jälkeen kotipaikkakunnalle muuttaessa aloin spurtin; kävin bussilla Turusta Raisiossa hiphop-, breakdance-, salsa- ja showtanssitunneilla. Otin rinnalle aerobic-tyyppisiä bailatino ja kehonhuoltotunteja vatsaselkäpeppuineen.
Myöhemmin pyrin säästämään bussimatkakustannuksista pyöräilemällä matkat Raisioon.
Koska halusin pärjätä omin varoin ja suhteet äitiini eivät olleet hyvät, hankin työpaikan puhelinmyyjänä. Vihasin sitä joka sekunti.
Lopulta uskalsin hakea Kelasta tukea jotta työpaikka ei ollut enää välttämätön tae.
Tulin hyväksikäytetyksi siinä mielessä etten saanut senttiäkään palkkaa ja piittaamaton työnantaja uhkasi ilmoittaa Kelalle jolloin saisin karenssia. Sitä hän ei tehnyt ja siitä olen kiitollinen. Tuolloin olin optimistinen idealisti ja naiivi enkä toden totta tiennyt tosimaailman “oikeudenmukaisuudesta” tai työelämän säännöistä. En mm. käsittänyt että olin maksanut eläkettä ja työveroa jo sieltä 11-vuotiaasta vaikka ne alkoivat itseäni hyödyttää vasta parikymppisenä.


Työelämään valmistuessani ammattikoulussa olin jo saanut jalkaa oven väliin ja hienon paikan pääkaupunkiseudulta. Työyhteisö ei ollut helppo. Noin parikymmentä kauneudenhoitoalalla työskentelevää naista harjoittelijasta konkareihin takasi vahvan hierarkian. Jäin nuoren toimipaikkavastaavan tikunsilmään lopulta saaden mm. ikävää palautetta asiakkaiden ja työkavereiden silmien alla keskellä työpäivää. Olin 19 ja minun toivottiin pyrkivän näyttämään 30-vuotiaalta. Siviilissä olin kuitenkin masennuksen aallokossa enkä välittänyt pitää ulkonäöstäni huolta paitsi käymällä aktiivisesti sali-tunneilla.
Asuin kimppakämpässä nuoren ja menevän eestiläis-tytön kanssa. Tuolloin alkoivat uniongelmat. Olin monesti horroksessa ja kuin päihteen alaisena vähien yöunien tuloksena. 
Uudella asuinpaikkakunnallani ei juuri ollut ystäviä, samalla äidin tila oli kyseenalainen leikkauksien jälkeen ja hoitojen alettua. Purin kaiken tarmoni liikuntaan ja salista tuli sekä rakastaja että paras ystävä. Siellä oli turvallista.
Töihinmeno ahdisti ja pienellä kk-palkalla tein silti ylitöitä sillä teorialla, että olin niin paljon muita huonompi ja hitaampi. Työpaikkani Stockmann meni kiinni yhdeksältä mutta oli työpäiviä, jolloin lähdin iltakymmenen tai -yhdentoista aikaan.
Koska työelämän säännöt ja työsopimuksen tulkinnanvaraisuus vielä vieraita, minut voitiin heittää piakkoin Kontulan ostarin yksikköön, jossa toimipaikkavastaava oli kärkäs. Hän informoi heti ketjun omistajalle kun asiakas ei halunnut minulle, koska olin niin nuori.

Lopulta kaikki asiat jokaisella elämän sektorilla alkoivat kaatua niskaan ja kysyin itseltäni; mitä todella haluaisin jos kuolema on toisessa vaakakupissa?
Otin selvää alanvaihdosta ja opiskelumahdollisuuksista toisessa unelmaduunissani uudessa kaupungissa ja aloin lähettämään hakemuksia. Päädyin loppuunpalamisen kynnyksellä lapsuudenkotiini jouluksi. Oli yksi parhaita hetkiä nousta lumiseen pendolinoon Helsingin joulukuussa vaikka stressi tulevaisuuden epätietoisuudesta olikin takapiruna.
Meni aina pitkälle kevääseen kun lukemattomien työnhaku-ilmoitusten ja yhteydenottojen jälkeen päädyin muuttamaan Tampereelle vailla mitään. Oli edullinen vuokra-asunto ja yksi ystävä paikkakuntalaisena. Aloitin Tamperelaisen postinjakamisella, olin -tuolloin nousevien- vuokra-firmojen listoilla ja työkkärissä asioin päivittäin. Pääsin harjoittelemaan suosittuun keskustan baariin, jonne olin laittanut hakemuksen ja halusin pestin todella! Samana päivänä lapsuudenystäväni sai lakin ja olin kotipaikkakunnalla laitteekseni hänen ja perheensä hiuskuontalot juhlakuntoon. Itselläni ei ollut juhlavaatteita, juhlissa häpesin itsetehdyssä mekossa. Oli suuri onnen tunne hypätä junaan ja pukea baarityöntekijän kauluspaita päälle. Rakastin työtä enkä istunut juhlaväen muottiin alkuunkaan.


Tuona kesänä tein töitä Mustalahden sataman kahvilassa ja Intin risteilijällä, baariplokkarina ja pääsin Särkänniemen pitseriaan, olin näistä riemuissani ja tein työni ilolla ja arvostaen.
 Kun yliopstolle palaavat työkaverit lähtivät teilleen, pääsin vihdoin esihenkilön suosituksen myötä oppisopimusopintoihin Särkänniemen huippuhienoon ravintolaan. En tiennyt fine-dining:sta mitään mutta opin huomaamattani ja kantapään kautta tehden kaikki mahdolliset virheet. Jälleen olin haastavassa työyhteisössä. Tällä kertaa niin kirjaimellisesti opiskelijan roolissa etten ollut uhka työkavereille. Sen sijaan aloittelijamaisuuteni turhautti heitä.
Olin luonut muurit ympärilleni enkä edes odottanut että minua pyydettäisiin töidenjälkeisille. Sitä kun ravintolamaailmassa harrastettiin enemmän sääntönä kuin poikkeuksena. 
Niinpä kukaan työkavereista ei tiennyt vierailuistani sairaalaan, saattaessani äitiä saattohoitokotiin ambulansissa ja lopulta äitini kuolemasta, jolloin samana työiltana kaadoin alkumaljan asiakkaamme syliin.
Minulla oli kova halu kuulua työyhteisöön ja tutustua heihin. Halusin myös että edes joku kiinnostuisi omasta elämästäni. Loppuviimein tulin torjutuksi mitä tulee yhteisiin rientoihin, joten otin ulkopuolisen roolin ja kävin salilla enemmän kuin koskaan. Oireilin ortorektisesti ja olisin varmasti menestynyt tuolloin urheilussa, mutta olin katseiden tavoittamattomissa. Kukaan ei nähnyt täydellisiä liikeratoja, kierto- ja hyppypotkuja tai rytmiikkaa jam-tunneilla. Julkisivussa olin nolla ja yksinkertaisten asioiden oppiminen työpaikalla ei ollut itsestäänselvää varsinkin kun tapanani oli tehdä asiat loppuunasti täydellisesti. Ajattelin että kaikki muut tekevät sääntöjen mukaan mutta paremmin ja nopeammin. Ihmettelin mikä minussa on vikana kun en pysty siihen mihin muut?

2,5 vuoden työssäolon jälkeen minulle soitettiin aika työterveyteen “alkutarkastukseen”. Emme päässeet alkua pidemmällä kysymysvyyhdissä kun hoitaja huolestui kuullessaan tilanteestani. En ollut mitenkään käsitellyt ainoan huoltajani kuolemaan, olin riitojen ja konfliktien sävyttämänä tyhjentänyt ja myynyt isoäitini kanssa lapsuudenkotini ja nyt kävin salilla yli 10h viikossa pakopaikkana todellisuudelta.
Hoitaja lähetti psykologille ja lääkärille. Pohdittiin ensi kerran masennuslääkitystä ja psykologin tapaamisesta ei juuri jäänyt muistikuvaa. Seuraava tapaaminen meni kuukausien päähän. Tuolloin oli liian myöhäistä.

3 kommenttia: