sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

The last words -email

Facebook-viesti 18.4.2008 
Työkaverille xx
location; Gogo Park, (BodyJam)

"Mitä eilen tapahtui...
sulla alkaa nyt vp:t joten ehkä et halua kuulla sanaakaan töistä, deletoi siinä tapauksessa tämä tekstini.


Ongelma kuin oli se, että sitä koittaa olla mahdollisimman hyvä työntekijä: korjata jälkensä ja tulla ajoissa töihin, perehtyä tulevaan työhönsä.
Aikajuoksu alkaa, päästyään hissillä ylös, alkaa sen sisältöä tyhjäämään, kuten eilenkin :jäin leikkaamaan sitruunaa keittiöön (drinkkeihin) ja (kassa)kone kun oli varattu nähdäkseni orderin, lähdin näitä kahvikuppeja misaamaan keittiöön.


Tiesitkö että siinä vaiheessa kun me molemmat jo misailtiin ryhmää, kello oli vasta 10 vaille? Sen kymmenen minsaa olisimme oikeutettuja hengailla baarissa käyden orderin ja viinit ym.t läpi tekemättä MITÄÄN.

Ehkä siksikin tartuin sokeasti työtehtäviin heti, ottaessani vähän itseeni kommentistasi etten olisi tsekannut että pitkät tulee täyteen. Siinä nyt ei vielä mitään itsessään, mutta Joku olisi voinut kertoa että siellä oli tuplavaraus kakskakkoseen.

Siinä vaiheessa kun olin päässyt "sinuiksi" (pöytä)24n kanssa, myynyt heille hyvät viinit ja tehnyt mielessä tarjoilusuunnitelman, niin viedessäni pv-laseja (hovimestari) kuittaa ohimennen että (pöytä)22 saatava tyhjäksi,"vartin päästä siihen tulee uudet". 

Samaan aikaan kun minun olisi 24(pöydä)n toiveesta tarjottava vv "HETI!" ja ne Pinot Noir-lasitkin olivat brikalla valmiina -vain pöytään laitettavaksi. Sanoin Hoville että asiakkaat haluavat viinin n.y.t.
Jätin kuitenkin lasibrikan ja menin Matin kanssa kattamaan 22n.

Seuraavaksi xx(Hovi) hyökkää todella raivoissaan että "mitä sä viiniä tarjoot kaksneloselle, kun puolet niistä puuttuu". Ajattelin mielessä, että kaipa Matti oisi yksinkin ehtinyt kattaa pöydän...tuo 24 olisi pitänyt saada alkuun, huomasin heti että näillä menisi pitkäksi ja täytyisi olla laskelmoiva alkoholin tarjonnan suhteen. Se pöytä tosiaan olisi vaatinut yhden oman tarjoilijan, joka olisi kokoajan tilanteen tasalla.

Kiitos siitä, että tulit siinä vaiheessa rauhoitellen sanoon että ottaisit tilauksen 23:sta.

Arvaapa olinko paniikissa siitä, ettei pöytä ollut vielä aluillaan ja uudet asiakkaat tulossa juuri kakskakkoseen!? Lisäksi tiesin että ryhmän päät oli blokattavissa ja jälkkäriviinit mitattava :entäs jälkkärien kanto!(huom!keittolautaset)
Seuraava muistikuva on siitä hemmetin valkoviinistä, koitin keskittyä sen hakemiseen tvt:sta ja tsekkasin kyseisen kyllä mapista: "alhaalla vasen". Muistikuvani mukaan katsoin vielä etiketinkin. -Ja ryntäsin viemään viinin jäihin("mahd.kylmänä"). Maistatin kattamishässäkän jälkeen viinin normaaliin tapaan esitellen etiketin. Kaatamisen jälkeen isäntä esittelee sen Riesling:nä!!(??) En voinut mennä sanomaan että olette tilanneet Gruner V:n, josta oli puhe MONEEN KERTAAN.("Otetaan se itävaltalainen g.v:n". )



Joopa joo. -Sitten hovi kertoo, että "sä olet bongannut väärän viinin", joten virhe tuli tietoon kun olivat juoneet sitä jo pullon.
Siitä eteenpäin isäntä piti oikeutenaan tilata jotain aina kun näkikään minua. Ja pyysi anteeksi ystäviensä käytöstä. Kommentoin ettei tarvitse pyytää anteeksi(hehän eivät niin kovaäänisiä niinkään olleet) mutta meidän on rajoitettava alkoholin tarjoilua.

-Ja kyllä, vein myös kahvit ja teet 10-pöytään(isäntä tilasi viedessäni jälkkäreitä heille), koska tiesin että on nopeampaa ne tehdä itse, kun löytää asemaa hoitavat tarjoilijat ja delegoida, heillä ei kuitenkaan aikaa edes...

Olin niin poikki jo pelkästään Hovin vihanpidosta(kumma kun työkaverista tulee läheinen, niin viha tuntuu vielä suuremmin ylitsepääsemättömän kurjalta) että tuntui ihan mahdottomalta mennä ottamaan tilausta(myöskään aperitiivi-tilausta ei oltu otettu!)22:n miehiltä. Nauroin itkien tämän miehen kommentteja ja ne pelastivat kyllä illan(finish beer!?no, at the beginning,now.-isäntä koittaen vieraalleen selventää että Suomi-beer-"oh..")
Se oli siis viimeinen saapunut pöytäorderi, joten sen kanssa olisi kaiken logiikan mukaan pidettävä kiirettä. Nuo olivat nopeita syömään ja kesken ollessani alkuruokalautasia blokkaamassa, Hovi hyökkää uudestaan minuun kiinni, että "menetkö sä nyt tarjoilemaan sen viinin!"(he halusivat uuden pv:n vaikka vanhaakin vielä oli. Minusta sen tarjoilu oli siis toisarvoinen asia, näkeehän se asiakaskin, että olen korjaamassa toisen pöydän lautasia juurikin!!)

Kuitenkaan; en voinut muuta kun jättää blokkaamisen kirjaimellisesti kesken(eli en edes koko riviä blokannut loppuun) -vaan ryntäsin käskystä tarjoilemaan viiniä. Hovi blokkasi osani loppuun(???)

Siksi pyrin koko illan vain toimimaan ja pitämään suuni kiinni :kun tiesin että ilmoille tulisi vain valitusta, jos sen avaisin. Ja mielestäni meidän yhteistyö pelasi kyllä ,mutta jäi itselleni harmi, etten ehtinyt auttaa kontollasi olleiden sekä ryhmän jälkkäri- että kahvi-puolta, 19-pöytää ja vieläpä se 23nen!!

Koko loppuillan sain varmistella Hovilta voiko 24lle viedä sitä tai tätä. Ja minä kun olisin halunnut palvella kunnolla 22n kun ottivat vielä mun suosituksesta Old gardenin ja ihastuivat siihen(arvasin!!).

Se hiljaisuuteni ei ollut marttyyrisuutta(tai sitten oli?) vaan pyrin olemaan valittamatta oloani. Sain jossain vaiheessa palan tohon rintalastan tietämille ja se painoi ja satutti mua vaan pahemmin mitä pidemmälle ilta jatkui. Se vaikeutti hengittämistä ja mulla on ollut taipumusta siviilissäkin hengenahdistukseen. mutta ei siitä sen enempää.

Lopputulos illasta en löytänyt yhtään sanaa suustani ja päässä humisi ja asiat sekoittuivat toisiinsa ja remonttihuolet siellä taustalla.(ja ja ja ja....)

Aloin myös miettimään sitä, että koitin nousta hovia vastaan parinakin kertana, teki musta vaan vastarannanmkiiskin ja nk. hankalan työntekijän. Mä en voi nousta vahvempaa vastaan puhumattakaan siitä, että meidän PITÄISI PUHALTAA YHTEEN HIILEEN-kaikkien.
Kuvittelepa utopiaa jos joku olisi vaikka infonnut meitä
"nyt on se tilanne että täällä on tupla-varauksia, teille tulee siis sinne ja sinne näin monta ihmistä. Kyllä tästä selvitään kun on ennenkin. Informoikaa vaikka asiakkaita että siinä ja siinä saattaa kestää koska tilanne on tämä ja tämä..."
-ei taida kuulua Neulan tapoihin.
...Puhumattakaan että joku oisi sanonut illan päätteeksi että hyvä tytöt, me tehtiin se!!

Olenko kertonut että äiti sai syövän juurikin stressistä. Vatsahaavaahan ne ensin hoisivat.

perjantai 30. maaliskuuta 2018

"En tahdo kuolla, en vain jaksa elää" -Ann Heberlein

Pääsiäinen 2018

Hän yrittää, tuijottaa minua kostein silmin ja karvat pörröllään kehräten kuristen kuin elämä olisi yhtä pehmeyttä, lepopaikkoja joihin absoluuttisesti rentoutua universumin kaikista huolista vapaana.

Yritys on hyvä ja läikähdys siinä intensiivisessä katseessa onkin toivoa, äidinrakkautta ja lempeä. Halua pitää huolta, molemminpuolisesti.
Tuo kissani -ja yhtäkaikki lapseni- katse nostaa viimeisen toivorikkaan ajatuksen; vaikka kaikilla muilla olisi vaikka ja mitä, kellään muulla ei ole Miloa. Tämä katti on vain ja ainoastaan minun pyyteettömin rakkauksineen.

Syvä ahdistus; luulen sen johtuvan jälleen verensokerin heittelystä. Käytännössä se tarkoittaa sitä että istun koneellani ja pääte alkaa näyttää liian kirkkaalta, teksti liian isolta ja värit sokaisevalta. En osaa muodostaa lauseiden sisältöä. Lukutaitoni katoaa, en osaa tarttua mihinkään  muuhunkaan vaan revin kynsinauhojani. En tiedä mikä tähän tilaan auttaa lääkkeeksi, raajat eivät kanna jotta valmistaisin syödäkseni ja näppäimistön painelukin vaatii voimia.
Ajatukset virtaavat ketjuina, jotka sekoittuvat toisiinsa.

Kirjaston kirjapinossa odottaa vuoroaan joukko toistaan kiinnostavampia opuksia; "Ehtoolehdon tuho" vaikutti edustavan kevyen kirjallisuuden päätä, mutta sen aloittaminen tuntuukin vaikealta ja ahdistus kasvaa; sen julman todellinen kantaaottavuus vanhushuollon tilanteeseen tulee niin iholle.
"Syö tai itke ja syö!" -kirja taas vaatii muuta kuin ajankohdan keskellä yötä sekavassa olotilassa.
Samoin "Toivoton tapaus"-väikkäri ihailemaltani Päivi Rissaselta.
Niille sivuille on hetkensä.

Mikäpä sitä enemmän puhuttelisi juuri nyt tuntojani kuin "En tahdo kuolla, en vain jaksa elää.", ei sitä paremmin voi tiivistääkään kun sanat muutoinkin loppuvat.

Kissa kääntyy toisinpäin omaan uneensa rauhaisasti hengittäen. Pieni elohiiri ryntäilee sisälläni yhä.

"Riippumatta siitä missä olen asunut - xxx ja x- olen lähtent St. Larsiin (ruotsalaisen psykoterapeutin vastaanotto). Myös Tukholman-vuosinani hillitsin luhistumistani siihen saakka että pääsin riittävän lähelle St. Larsia. Joskus olen pyytänyt taksikuskia viemään suoraan lentokeltältä.
Kenelle soittaa kun ei jaksa elää? Kenelle soittaa kun ei halua elää? Huomatkaa muotoiluni, se on tärkeä. En kaipaa kuolemaa. En halua kuolla. En haikaile kuolemaa.

Minä en ole mikään Wether-tyyppi, enkä pidä itsemurhaa jonain eksistentiaalista merkitystä kantavana radikaalina vapautena."

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

What happened in 2008 will be left to live

Kesä oli pitkällä, oli selkeästi kesä.

Muistatko mitä teit kesällä 2008?

@Tays GAS2-osastolla:

"Koska olit ajatellut että kotiutettaisiin" -kysymys löi vasten kasvoja.
Olin jo ennen juhannusta vieläpä tehostetussa valvonnassa tuonut esiin ajatuksen kuntoutumisesta Mäntsälän maaseudulla, sukulaisten luona. Olin varma että olisin muutaman viikon levon jälkeen työkykyinen ja täynnä tarmoa.

Nyt heinäkuussa uusien vastoinkäymisten; teho-reissun rinta-aortan repeämän, reisilihaksen siirron ja plastiikkakirurgisten leikkausten myötä ja jälkeen, pelkäsin.
Kotiutua? Laitostuminen oli tullut turvasatamakseni.
Eihän minulla ollut kotia, ottaisivatko entiset kämppikseni kolmionsa olohuoneeseen vielä nyt vammaistunutta? Täysin muiden avusta riippuvaisen ihmisraunion hoidettavaakseen, taakaksi?

Elokuun alussa heti. Näin oli puhe, näin oli oma ehdotukseni. Näin sopi myös rakkaalle ystävälleni, paitsi kämppikselleni, myös ihmiselle, joka oli itkenyt, huutanut, taistellut saadakseen tietoja, lähes valehdellut olevansa homo-puolisoni, käynyt sairaalassa joka toinen päivä huolesta soikeana. Eikä hän käsittämätöntä kyllä ollut ainoa.

On elokuun vaihde ja siitä on 9 pitkää vuotta kun katsoin ambulanssin ikkunasta kesäistynyttä auringossa kylpevää ohikiitävää Tamperetta. Omat vaatteet tuntuivat oudoilta, hiersivät kummallisista paikoista. Askel ei ollut pitää ja vieras ruumiini tuintui nuoren puun varrelta tuulessa. Kontrolloimattomalta.

Hyvää tarkoittavat kotiutustiimin hoitajat puuhasivat lääkkeitä ja reseptejä, kaavakkeita, letkustoja ja ravitsemusliuoslaatikoita, joita en kyennyt käsittelemään saati sietämään nurkissa. Ne kuvastivat epäonnistumista, loputtomuutta.
Muovimatto ja valkoiset seinät, Futon-tyyppinen vuodesohva oli vieras ja halusin takaisin turvalliseen sairaalavuoteeseen.

Mieleni ei pysynyt perässä kaikessa mitä viime kuukausiin mahtui. Se ei suostunut käsittelemään.

Huhtikuun kaunis auringonpaiste oli normaalin täysivaltaisen elämäni viimeisin muisto.Taisi olla luntakin paikoin, linnut olivat jo heränneet kevätviserryksiin ja Pispala oli kaunis.
Kaikki muistittivat epäonnistumisistani, heikkoudesta ja kyvyttömyydestä selviytyä. Ei se helppoa ollut mutta yhtäkään toivon kipinää en muista. En ainoatakaan ajatusta, joka tukisi tulevaisuudesta mitään positiivisuuden hiventäkään. Olin yksin, ja se oli omaa syytäni. Elämässäni olin kohdannut loistavia ihmisiä, mutta se ei taannut merkitystä että haluaisin, saati osaisin, jatkaa.

Nokia näytti ajassa 16.15. En voinut mennä töihin edellisillan jälkeen. Oli vain yksi vaihtoehto.
Auringon valonsäteet kurkottelivat huoneeseen. Istuin nojaten itäseinään.

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Yhdeksän vuotta hengissä - melkein?

" 18.4.2008

[Tässä kohtaa pitäisi lukea "Exitus 17.xx 18.4.2008]

Tulotilanne PEAG
Anamneesi

Kyseessa 23-vuotias perusterve nainen, työssä käy Näsinneulassa. Ei säännöllistä lääkitystä. Ei operaatioita selkeästi anamneesissa tule esiin.Ei alkoholinkäyttöä, ei lääkkeitä, ei huumeita.
Suisiditarkoituksessa juonut klo 15.15 dl 33%:sta suolahappoa. Alkaneet kivut."

"Tutkitaan klo 16.15. Tajuissaan. Voimakkaasti kivusta vääntelehtivä ja liikkuva....

...sisätautipäivystäjä, jolle ensi-ilmoitus tuli, soittanut myrkytystietokeskukseen.
Potilas alkaa saturoimaan huonosti, nieluun runsaasti limaneritystä. Saturaation vuoksi kutsuttu tehopäivystäjä. Vartalon CT: hen täältä kautta tehohoitoon."

Diagnoosi - vaikutukset (Gastroscopia)

"-limakalvot syöpyneet II astetta, annetaan nestetäyttöä...Lopetetaan tutkimus. Kerran adrenaliinia ja lyhyen paineluelvytyksen jälkeen verenkierto palautuu."

"Klo 20.15. otetussa thorax-kuvassa näkyy oikean palleakaaren alla selvästi ilmasirppi, ei vielä CT-kuvauksessa klo 18.18 ollut näkyvissä."

19.4.2008

"Ylävatsaan sitten mediaaliviilto....Todetaan, että mahalaukku ollut nekroosissa kauttaaltaan. Haima turvoksissa.
Tehdään vielä gastroskopia ja todetaan ruokatorvi koko matkaltaan mustana. Pernan suonet olivat syöpyneet, joten päätettiin poistaa myös perna...Maksan vasen lohko myös ilmeisest menossa nekroosiin. Maksan vasen lohko mobilisoidaan - Pallea näyttää myös olevan mustana vasemmalta puolelta."

20.4. TEHO (Minna Minkkinen)
"Tuotu päivystykseen, aloitettu gastroskopialla, todettu täysin musta esofagus(ruokatorvi). Potilaan tila romahtanut ja tehty hätäleikkaus. Todettu ruokatorven olevatn täysin nekroottinen, samoin ventrikkelin(mahalaukku) sekä pernan.
Nä_mä pois_tet_tu.

21.4.
Päädyttiin second look-laparotomiaan (toimenpiteeseen.




maanantai 3. huhtikuuta 2017

Työpaja-muistelua; polku työelämään, onnelliseen arkeen vai oman hengen ottoon?

Ei sieltä sydänystävyyksiä solmita.
En aiemmin koskaan ymmärtänyt mitä mielenterveyssairaus on, kunnes ne pudottivat sen syvimmän rotkon pohjalle. Siksi uskallan väittää että ystävyyden väliin jää aina se mörkö, joka istuu olkapäällä, halaa puristaen toisinaan kylkiluita ihan liian kovaa, pitäen niskasta kiinni. Sydänystävää ei ole mahdollista saada sen muurin läpi, edes -ja varsinkaan- kun toisella on mielenterveysongelma omalla olkapäällään. Magneetin samapäiset navat jotka hylkivät toisiaan liian lähellä.

Sen sijaan työpaja-yhteisö on poikinut konkreettisia auttajia: on neuvottu auton huollossa, puitu mahdollisuuksia ja uhkia asunnon oston haasteista, on autettu varaston tyhjennyksessä ja muutossa. Työkaveri on auttanut hakemaan kodinkonetta ja kissanpentua, samoin vieraillut ja kuljettanut sairaalan vuodeosastolla maatessa.



2010 vuonna Iideshovin työpajaan tutustuessani hakumahdollisuuksia oli Ruokapajalle, Puhtaanapitoon, Erikoistekniikoihin, Puupajalle, Ompelu-, Metalli- tai Pakkaamo-osastolle sekä Lahjatavaraan. Valitsin ompelupuolen ohella viimeisimmän eli Lahjatavara-osaston. Sinne pääsinkin.

Opin puuntyöstön lehtisahalla, opin polttokolvaamaan, opin petsaamaan, opin käyttämään koneita ja mahdollisuudet koneiden kautta helpompaan ja tyylikkäämpään lopputulokseen kuin mekaaniseen ja fyysisestikin kuluttavan vaihtoehdon kautta. Ennen kaikkea vastaanotto oli ystävällinen, lempeä ja kokemus siitä että minä olen Joku Jollekin! Työni oli arvokasta koska siitä maksettiin myös palkkaa (n.2e/h), ja tukien päälle saataessa tarkoitti mahdollisuutta vaikka kampaajakäyntiin.




Iideshovin työpajan, nykyisin kulkien nimellä Työ- ja resurssipaja, myötä uskaltauduin hakeutumaan Kiipulan aikuisten lyhytkestoiselle kuntoutuskurssille. Kurssiin sisältyvän työharjoittelun kautta sain jalan oven väliin Taysin kahvilaan Pikantelle (Pirkanmaan Kansanterveys), jonne lopulta -vastoin hurjimpia haaveitani- pääsin kesätyöhön.
Samaan aikaan olin hankkinut remonttikuntoisen asunnon, jonka remonttia toteutti juurikin Työpajan remontti- ja kierrätysosaston väki.
Työelämä oli kuitenkin psyykkisesti ja fyysisesti ottanut veronsa. Syksyn tultua onnellisesti palasin Pajalle takaisin lahjatavara-osaston sorvin ääreen ja ohjaaja-Pentti Mettisen hoteisiin. Tuolloin olin alkanut myös poliittisesti aktiiviseksi ja paikalliset asiat puhuttivat kahvihuoneessa. Pajan työyhteisö ei ollut kiinnostunut perinteisistä keskusteluista muodista, trendeistä, kukista ja mehiläisistä. Yhteiskunnalliset ja paikalliset hankkeet kiinnostivat.
Kävi ikäväkseni selväksi myös että luottamus demokratiaan oli olematonta. Mielenterveyskuntoutujat eivät äänestäisi. Siksi koin polttavaa tarvetta osallistaa heitä ja todistaa että hyviä päätöksentekijöitä on olemassa. Kutsuin Oras Tynkkysen vierailulle. Saimme ajankohdan vasta iltapäivälle, jolloin kuntoutujat ts. työntekijät (joita ikävästi "asiakkaiksi" kutsutaan) olivat jo päivänsä päättäneet. Toivottavasti osapuolille jotain jäi käteen.

Hakeuduin Muotialan toimintaan kuuluvalle Resurssipajalle. Vuosien jälkeenkin muistin millaista taistelua työnhaku olikaan. Yllätyin kuinka erinomanlaisia tapauksia muissa kurssilaisista löytyi! Olisin palkannut ryhmästäni kaikki työnantajana.

Resurssipaja antoi mahdollisuuden mielenterveyskuntoutujien työhönvalmennukseen puolueen toimistolla. Käsityöhön ja ravintola-alalle suuntauneena luonteena pitkä koneellatyöskentely ei kuitenkaan lopulta sopinut psyykelleni. Aloin oirehtia ylivilkkautena ja kykenemättömänä keskittyä yhtään mihinkään. Henkilökohtaisen terveyteni vahtiminen jäi täysin toissijaiseksi. Onneksi säännöllinen kontakti Resurssipajan työvalmentajaan palautti ajatukset omaan kuntoutumiseeni. Mutta vain aika ajoin.

Pajalla käytiin taistoa rahoituksen kanssa. Lopulta metalliosasto lopetettiin ja ohjaaja sieltä irtisanottiin. Eräs nuori metallimies, hieman vammautunut, sijoitettiin meille lahjatavarantyöstö-osastolle. Muut kuka mihinkin. Osa lopetti kokonaan.
Saimme mahdollistettua kuitenkin remontti- ja kierrätyspajan laajentumisen, vaikka tilat olivat ahtaat ennestään. Osastolle erikoistunut ohjaaja Ari Ruokonen oli saatu vakuutusyhtiön uranvaihtotoimenpiteiden kautta. Ari oli timanttinen lahja työpajalle. Ja on.
Onnellinen lopputulema olikin että Ari työllistyi pajalle palkkatyöhön.



Muotialan toiminta lähti alulle aikoinaan laitoshoitopaikkojen radikaalina vähentämisenä avo- ja kotiutuspaikkoihin. Omaisten huoli poiki erilaisia tuettuja asuinyhteisöpalveluja sekä vammaisten, päihdeongelmaisten, tukea tarvitsevien perheiden ja mielenterveyspotilaiden työllisyys- ja aktivointipalveluja sekä niiden kautta polkuina työelämään. Syntyi Muotialan asuin- ja toimintakeskus.

Työpajan toiminta perustui yksilöllisesti räätälöityyn työsuunnitelmaan. Mahdollisuus oli työskennellä 3-5päivää viikossa 3-5tuntia per päivä klo 9-16 välillä. Viivyin monesti sovittua yli koska puhuttavaa ja mielekästä tekemistähän riitti!
Kadehdin työmarkkinoilla työskenteleviä jotka saivat ilmaisen kahvin, ehkä aterian ja matkakorvauksenkin puhumattakaan liikunta- ja kulttuuriseteleistä. Mitään niistä meillä ei ollut. Vaikka työpajalla toimi ruokapaja, ruoka oli tyyristä ja moni priorisoikin edullisemmat saarioisten roiskeläpät, nuudelit, kuuluisat lihapiirakat tai ahkerimmat omat eväänsä. Kahvi oli pahaa ja seisonutta mutta yhtäkaikki maksullista. 1,5euron tuntikorvauksesta viiden tunnin panoksella jäi usea meistä miinuksen puolelle matkakustannuksien jälkeen. Mutta yhteisön tai työkaverin lisäarvoa ei määritetä rahassa.

Toimin osastomme jäsenenä pajatoimikunnassa. Kävi selväksi että työtoiminnan rahallisesti merkittävin tukija RAY tiukentaisi kriteerejään entisestään  ja vetäisi talouden näin veitsenterälle. Tampereen kaupungin tuki on niinikää pysynyt samana kaikki vuodet. Siitä huolimatta tekijöitä eli mielenterveyskuntoutujia sekä tukityöllistettyjä ja pitkäaikaistyöttömiä olisi halukkaita työntekijöiksi aina ovista ja ikkunoista. Asiakasmäärät, eli pajalla työskentelevät, ovat määrällisesti kasvaneet tukivarojen pysyessä samana.
Nykyään työskentelivien päiden määräenemmistö onkin valtion eli ennen kaikkea Kelan tukemia pitkäaikaistyöttömiä, joita pyritään siivoamaan tilastoista lähettämällä heitä työpajatoimintaan. Tämä hyvä- Mielenterveyspotilaat ja työmarkkinoiden ulkopuolelle jääneet sekoittuvat, mutta ensinmainitut jäävät loppuviimein jalkoihin. RAY vaati sittemmin etteivät nämä kaksi ryhmää työskentele samoissa tiloissa. RAYn tuki kun koskee vain tiettyä ryhmää. Seiniä!

Syksyllä 2013 Muotialan eri yksiköistä edustavia vieraili eduskunnassa. Vetosimme ja kysyimme ministeri Gustafssonilta ja muilta paikallejoutavista, että toiminta on saatava jatkumaan. Meitä kuultiin(kuunneltiin?), mutta mitään toimenpiteitä ei saatu
 aikaiseksi. Edustaja Sasi kävi paikalla näyttäytymässä mutta kuten monesti joudan sanomaan, vaikka olemme mielenterveysoireisia, emme ole tyhmiä.


"Mitä mun suosikkitytölle kuuluu"?
Olin parin sympaattisen, kiltin, tasolleen jääneen miehen suosiossa ehkä koska kuuntelin heitä mielelläni ja keskustelin; arvot kohtasivat. Toinen teki käsillään kultaa, toinen osasi kaikkien maiden pääkaupungit ja luetella Suomen presidentit järjestyksessään kuin vettä.
En tiedä mitä heille tapahtui, mutta toiminnan muutosten myötä he katosivat.

Syntyi matalankynnyksen Inspis-paja. Siellä tehdään ohjatusti kaikkea. Omaan käyttöön toki, ei myyntiin. On retkiä ja ideoita. Mutta kukaan ei huutele perään. Kukaan ei kysy missä olet. Missään ei lue työaikoja tai mitä minäkin päivänä tulisi tehdä. On raflaavaa "pyörällä päästään" -tuntia, tutustumista puutyöhön, "tuumaustaukoa", kulttuuriretkiä...siis kaikkea hauskaa. Mutta kuinka on helppoa jäädä punkan pohjalle, kääntää kylkeään koska "ei kukaan tarvitse minua".

Yksi hakeutui takaisin lähihoitajan työhön mutta näkee liian karusti Koukkuniemen ongelmat aliresursseineen. Mt-ongelmat kulkevat kanssaan.
Yksi turhautui ja eläkkeen turvin jäi kotiin.
Yksi jatkaa peräänantamattomana palkatta ammattilaisen ottein hommia epätietoisuudessa tulevasta.
Yksi ansaitsi huippulahjakkuutena taiteilija-eläkkeen, mutta olisi halunnut jatkaa työpajatoimintaansa. Erityisherkkyys ja turhautuminen sekä motivaation puute voittivat.

Minut pelasti poliittinen toiminta ja sen tuoma yhteisön tarjoama poliittinen koti.
Lisäksi mt-puolen päälle rynnivät somatiikan puolen hoitoa vaativat sairaudet, joten olen aikalailla lähtöpisteessä kuntoutuspolkujen tarpeen nähden.
Mutta minulla on kuplani. En aloittaessani 2010 työtoiminnassa olisi uskonut olevani joku, jolta suuresti kunnioittamani apulaispormestari kysyy torilla "miten sä voit?"katsoessaan huolestunein sinisin silmin juuri minuun.

Nuoren vammautuneen metallimiehen työsopimus pajalle päättyi.
Törmätessämme Tammerfest-aikaan puistossa, hän ilmaisi syvän halun hakeutua työtoimintaan. Hän pääsi sittemmin puuosastollemme, jossa näin häntä toisinaan. Jonkin ajan kuluttua saimme kuulla hänen poismenostaan. Oman käden kautta.










Pohdintaa hoitoonpääsystä herkkiksen -eli detaljien merkitystä ylikorostavan- näkökulmasta:

Tampereen ensiavussa, Acutassa, pääsee nopeasti hoitajan huostaan kiitos hoidontarpeenarviointi-järjestelmän.
On huojentavaa saada kontakti kun maailma ympärillä tuntuu pelottavalta, välinpitämättömältä, suurelta ja kylmältä, koska vointi on niin huono ettet fyysisestikään jaksa enää kantaa itseäsi. Kun vastuu kykenevyydestä hoitaa  omaitsensä käy kohtuuttoman suureksi.

Varsin mukavanoloinen hoitaja esittelee itsensä ja ohjaa sisään hoitoalueelle tyhjälle paperitetulle vuoteelle. Kokemuksesta muistan pyytää peiton, jonka saan yhdessä sairaalapaidan kanssa. Olen vielä hyvillä mielin, syvästi inhoamani vaaleanpunainen sairaalapaita onkin tipunkeltainen. Seinällä lukee "sininen tiimi". Huomaan ajan kuluessa että sininen tiimini on juuri se yksi hoitaja, joka kohteliaan ja tehokkaan oloisena otti minut vastaan.
Verenpaineet, hapetus, lämpö. Aikaa. Happiviikset. Olen vielä toiveikas ja kiitollinen hoitoonpääsystä.




maanantai 13. maaliskuuta 2017

Kuka puhuisi laihoista?

WOW-festivaaleilla toinen toistaan upeampia naisia loistavissa väreissään puhuivat läskistä. Iso Läskikeskustelu oli kaikkiaan vetovoimatekijä ilmaisohjelmiston osalta, joka sai minutkin keuhkokuumetoipilaana lähtemään Tampere-talolle. Ja se oli sen arvoista; ihanat naiset Raisa, Saara ja Hannele vetivät setin upottaen kiinnostuneen kuulijakuntansa.

Peilasin ajatusten- ja kokemustenvaihtoa jatkuvasti omaan elämääni, kuinkas muuten.
Olen todella pieni. En voi sille mitään. En siis v-o-i. Ongelma on rakenteellinen.
Olen siis tdella pieni. Niin pieni, ettei mikään vaate istu eikä housut pysy päällä. Olen luovuttanut löytämästä vaatekappaletta, joka näyttäisi hyvältä päälläni.
En jaksa kantaa ostoksiani. Olkahihnalliset kangaskassit valuvat kyynärvarsia koska hartioita ei yksinkertaisesti ole.