Kiire kiire, aina myöhässä.
Keksin mielessäni tekosyitä aasta öö:hön raahatessa perässäni toisessa kädessä punaista vetolaukkua, niin ikään surrealistista olotilaa toisessa. Turhaan vakuuttelen että jos olisin löytänyt pyörän avaimen ajoissa; olisin ehtinyt sovitusti tulohaastatteluun lääkärille.
Jos osasto ei sijaitsisi kaikkein perimmäisessä rakennuksessa. Jos tänne ei olisi ylämäkeä. Jos minulla olisi pidemmät raajat ja enemmän energiaa.....
Elokuun viimeinen päivä. Noin puolitoista kuukautta sitten Tampereen mielenterveyshuollon koneisto heräsi kuin karhu uniltaan ja olin joutua Acutan kautta sisätauti-osastolle. Letkuihin, epäilemättä. Sinä hetkenä opin mitä tarkoittaa kun ihmisen terveydentila nähdään lukuina. Pakkohoidosta sanotaan seuraavasti:
Psykiatrian oppikirjassa esitetään, että aikuisen laihuushäiriöpotilaan hoito voidaan aloittaa tahdosta riippumattomana, jos kyseessä on henkeä uhkaava nälkiintymistila (painoindeksi alle 13 kg/m2 tai paino alle 30 kg), johon liittyy vakavia fyysisiä komplikaatioita tai psyykkisiä oireita, kuten itsetuhoisuutta, eikä potilas näe tilaansa todenmukaisena (Suokas ja Rissanen 2011). Yleensä hoidon alkuvaiheen toteuttaminen tahdosta riippumattomana riittää, koska potilaan näkemys hoidon tarpeesta tavallisesti muuttuu, kun vaikein nälkiintymistila on korjattu. M1-lähetteen kynnys on korkeampi potilaalla, jolla on krooninen syömishäiriö ja taustallaan useita hoitoyrityksiä, koska hoidon hyöty on todennäköisesti vähäisempi.
(lähde: http://pshp.fi/fi-FI/Ohjeet/Hoitoonpaasy)
Osastojaksoja on omassa historiassani jo parikin vuosilta 2013 ja -14. Silti paikka nyt tuntuu vieraalta. On hiljaista, missään ei liiku ketään. Ei edes hoitajia. Valaistus on pimeänä.
Istun odottamaan.
Lääkäri on tuttu. :Toiminut vuosia Yleispsykiatrian osastonlääkärinä ja osaa asiansa ilman tarvetta suuremmalle auktoriteetille.
Omahoitaja. Käytänteet; kyllähän minä ne tiedän.
Minnan tekemä kranssi vaahteranlehdistä vuosien takaa roikkuu seinällä samalla paikalla. Sama huone kuin aina. Huonekaveri makaa sängyssään ja tuttu laitoshuoltaja viimeistelee petipaikkaani. Jätän tavarat sängyn viereen. En pura niitä, vaikka tiedän etten ole lähdössä pitkään aikaan.
Tulevaisuus on nyt täällä ja tämän paikan käsissä. Olen siis sysännyt suuren vastuun terveydenhuollollemme, mutta en jaksa kantaa enää mitään.
Käsivarteni painavat, vaikka ne ovat vain valkoiset kuolleet kepit. Kantamiset on kannettu.
Selkä kipuilee rullaluistelusta ja painavista ostoskasseista. Alaselän pistely tuntuu ihanan oikealta kivulta.
http://pshp.fi/fi-FI/Toimipaikat/Tays_Keskussairaala/Hoitoyksikot/Yleissairaalapsykiatrian_osasto
"Johdanto"
Kului ikuisuudelta tuntuva aika kun hiirenkorvat antoivat odottaa itseään. Masentavan harmaa kaupunki näytti yhä vaan pahenevaa puoltaan ja huomasin dissosioivani itseni psykoosin kaltaisiin hetkiin pakkopyöräillessäni ympäri kaupunkia kaupoissa asioiden. Betonilähiön kaltaista rakennusta, laatikkotaloja; rumuutta ja ankeutta korostivat onnettomat puunkannot, jotka olivat viimeiset jäänteet kaupunkiluonnon olemassaolosta. Sain itseni kiinni usein huokausten syvenemisestä ääneen.
Vappupäivänä oli sateista. Se sopi siis hyvin päiväksi sallia sovittaa itsensä perseensä muotoilemaan sohvannurkkaan pääsykoekirjan kanssa.
Kohta-pian lehdet lopulta puhkesivat kasvaen yhden päivän mittaan silmissä. Tuli lämmin, tuli aurinko, tuli helle. Luonto heräsi ja harmaus väistyi sen myötä.
En lukeudu kevätihmisiksi -en olleenkaan; syksyn harmaa viileys, lehtien värit ja synkeys ovat juttuni.
Kevätmasennus ei kuitenkaan ole vain itseisarvo ja nyttemmin aurinko ja lämpö ovat alkaneet houkutella tämänkin kalman ulos lukemaan.
Tein suunnitelmia pääsykoelukujen suorittamiseksi, mutta vasta sanoessani ne ääneen kaupungin tarjoamalle avustajalleni, sain luotua ajatusmallin ottaa ne vakavasti. -Tehdä lukusuunnitelmaa mustana valkoisella.
Oli joku taho, joka muistutti, uskoi ja tsemppasi. Oli joku taho, joka pohti missä paikoissa lukea kaupungin kuppilatarjonnassa. Oli joku, joka heitti post-it -lapuilla jäsennelläkseni lukemista; "välietappeja". Oli joku, joka toi konkretiaa utopiani todeksi tuomiseksi.
Kuinkas sitten kävikään?
* * *
Luku 1
Ei ole helppoa syntyneenä epäonnisten tähtien asetelmissa. Jos jokin voi mennä pieleen, se mitä todennäköisimmin myös menee. Tämä on kuitenkin vaikeaa idealistille, jolla aika nopeasti kultaa muistot. On ristiriitainen ominaisuus unohtaa paha, kipu, kurjuus, huonot päätökset ja epäonnistuneet tilanteet. Silloin niistä ei näet ota opikseen.
* * *
Luku 2
En muista montako vuotta sitten syntyi ensi kerran kutkuttava, jännittävä, koko mieltä ravisuttava uusi hullu idea; hakea yliopistoon! [ilman ylioppilastutkintoa, juuri ja juuri duunarina siis ai-tutkinnolla]
Koitetaan -mutta ei ihan vakavasti- ajattelin. Tuolloin menikin lujaa; taistelin tuulimyllyille pyrkien työmarkkinoille kuntouttavien toimien kautta. Ja olin _ihan_oikeilla_työpaikoilla_ työntekijänä harjoittelijan roolissa. Aktiivista järjestötoimintaa, toteutettavia ideoita, mielipiteiden ja lisäkäsien merkityksellisyyttä. Oma paikka yhteisössä.
Muistan päivän, jolloin nuorisojärjestömme tapasi kesän alkumetreillä eräänä vuonna. Ilta ennen pääsykokeita. Muut pöydässä olivat paljolti nuorempia, mutta kaikki fiksuja jo-sisäänpäässeitä yliopiston opintoputkeen, pitkällä opiskeluissaan. Sain heiltä onnentoivotuksia suureen päivääni ja arvokkaita viimehetken vinkkejä. Olin käsittämättömän otettu ja motivoitunut.
Ja olihan se lopulta huikeaa, vaikka edelliset tentti-kokemukseni ajoittuivat ammattikoulu-aikaan ennen sairastumistani. Olin ylittänyt itseni rämpien läpi ne neljä tuntia hiostavassa luentosalissa ja tunne oli jotain niin vapauttavaa ettei sille liene sanojakaan olemassa.
Siinä vaiheessa oli ihan sama sisäänpääsylläni.
* * *
Luku 3
Utopia.
On kaunis torstai-päivä, herään vaivoin kuten joka aamu. On pakotettava kroppalaho ylös sängystä, pumpattava siihen henkeä jotta motoriikka virkoaisi. Kilpirauhasen elvytystä ja keinotekoista serotoniinia tuottavaa valkoisten pyöreiden pillereiden muodossa. Monivitamiinia, kaksi tablettia.
Keitän kahvia, joka on kuravettä. Luomumaito on vanhaa, ostettu päiväystarjouksena. Mutta ei kahvia ilman maitoa.
Tarvitsen kuitenkin kofeiinia. Kuljen yksiötäni eestaas muistaen ja unohtaen yksinkertaisia aamutoimenpiteitä. Tiedän että olisi kiire mutta tajuan pyyhkiväni keittiön kaapinovia.
Ehdin viime hetkellä kokeiden alkuun. Luentosali on ikkunaton, kolkko ja tärkeä, iso koulunkello muistuttaa ajasta, jonka puitteisiin elämän rytmimme on tiukasti sidoksissa.
Pakolliset etiketin mukaiset säännöt luetaan alkuun, vaikka on vaikea sisäistää lauseita ajatusten ollessa solmussa kaiken sen tiedon keskellä, jota itseensä on imenyt viime päivät ja viikot.
Kysymykset, ensin sanaselitykset ja termien aukiselittäminen;
Kyllä, olen näistä lukenut. Olen näistä kuullut ja tiedot ovat tuolla jossain mutta ne eivät löydy, eivät muodostu järkeviksi lauseiksi saati tiivistyksiksi.
Iskee paniikki. Mietin missä paikoissa olen lukenut, josko tein alleviivaukset juuri silloin Telakan terassilla. Moitin itseäni että olisi pitänyt tarkemmin ja useammin. Olisi pitänyt aiemmin. Miksi oli laitettava etusijalle kaupassa pyöriminen ja ruuanlaitto? Miksi piti vetkutella vailla päämäärää ja eksyä ajatuksiin. Olisiko jonkun tapahtuman ja keskustelutilaisuuden jättää välistä?
Jos olisin kasvanut vastuunkantoiseksi aikuiseksi? Jos olisin enemmän.
Tiedän viime vuosien kysymys- ja arviointimateriaalien perusteella että on turha jaaritella. Nämä henkilöt arvioitsijan auktoriteeteissa hakevat ytimekkäitä vastauksia joissa jokainen sana sisältää tiukkaa tietoa. Syke vilkastuu; en pysty tähän.
En kykene myöntämään ääneen että sain luettua vain puolet kirjasta. Olen niin huono. Olen niin vajaavainen. Miksi muut kykenevät heittäen pääsemään opintoihin, mutta minä en? Mikä minussa on kasvanut kieroon, mikä on niin vialla?
Ei; en ole myöskään käsistäni lahjakas. Kampaaja-alalla olin hyvin kömpelö ja keskittymiskyvytön. Postinjakajana turhauduin, peltotöissä olin liian hidas. Tarjoilijana en hallinnut kokonaisuutta.
Tieto on aina vuotanut päästäni. Ymmärrän lukemani mutta se ei kulkeudu sormenpäihin ja paperille asti. Kiinnostun lukemattomista asioista, haluan jakaa asioita ja tietoa loputtomasti, rakastan innostua ja suunnitella, listoja, tukkimiehen kirjoja, osallistaa -kaikkea.
Mutta en vaan osaa. Minua ei ole siunattu millään lahjakkuudella; olen kasintyttö. Ikuisesti.
Maailmassa ei vain pärjää jollei osaa.
Tämä on päällimmäinen ajatukseni, kokeen kysymykset sumentuvat. Hengitys tihentyy ja rintaan sattuu. Itkettää enkä pysty keskittymään kuin ajatukseen; "susta ei ole mihinkään, olet vahinkolapsi. Olet kasvanut kieroon. Geenivirhe."
- Paniikin täydellistää havainto että olen viimeksi ollut tässä salissa juuri sen ystäväni kanssa, joka olisi viimeisin motivaattorini ja varmasti olisin kenties viimeisen koetta edeltävän viestin pistänyt. Nyt hän on poissa. Ikuisesti.
* * *
Luku 4
Koitan katsoa itseäni realistin silmin peiliin. Kun ravistelen itseäni ja koitan saada itseni kiinni sairaudessa vellomisesta ja tekosyistä, siltikin -siltikin- jopa minä kykenen tajuamaan että olen ihan helvetin sairas. Se on psyykkistä, se on fyysistä. Molemmat kuroutuvat keskenään niin että ne saavat ravintoa toinen toisistaan ja pysyvät olemassa. Muuttavat kenties muotoaan mutta rönsyistä karsittuaan ne ovat kaiken juurina, puhtaaksi revittynä.
Pääsykokeisiin osallistumisesta ja suuresta haaveesta opiskella jätin kylmästi pois laskuista fyysiset rajoitteet. Niistä kyllä selvitään -vakuutin ja valehtelin itselleni.
Psyyke nousi kuitenkin ylittämättömäksi esteeksi tässä kontekstissa.
Ennen päätöstäni luovuttaa utopian luoman ajatuksen myötä, jossa minut on hyväksytty opiskelijaksi, oli kuvitelmissani soittaa maan parhaimmistoon lukeutuvalle gastroenterologilleni:
"....nyt on niin että pitäisi saada minut kuntoon; olen nimittäin päässyt opiskelemaan. Yliopistoon."
Facebook-viesti 18.4.2008
Työkaverille xx
location; Gogo Park, (BodyJam)
"Mitä eilen tapahtui...
sulla alkaa nyt vp:t joten ehkä et halua kuulla sanaakaan töistä, deletoi siinä tapauksessa tämä tekstini.
Ongelma kuin oli se, että sitä koittaa olla mahdollisimman hyvä työntekijä: korjata jälkensä ja tulla ajoissa töihin, perehtyä tulevaan työhönsä.
Aikajuoksu alkaa, päästyään hissillä ylös, alkaa sen sisältöä tyhjäämään, kuten eilenkin :jäin leikkaamaan sitruunaa keittiöön (drinkkeihin) ja (kassa)kone kun oli varattu nähdäkseni orderin, lähdin näitä kahvikuppeja misaamaan keittiöön.
Tiesitkö että siinä vaiheessa kun me molemmat jo misailtiin ryhmää, kello oli vasta 10 vaille? Sen kymmenen minsaa olisimme oikeutettuja hengailla baarissa käyden orderin ja viinit ym.t läpi tekemättä MITÄÄN.
Ehkä siksikin tartuin sokeasti työtehtäviin heti, ottaessani vähän itseeni kommentistasi etten olisi tsekannut että pitkät tulee täyteen. Siinä nyt ei vielä mitään itsessään, mutta Joku olisi voinut kertoa että siellä oli tuplavaraus kakskakkoseen.
Siinä vaiheessa kun olin päässyt "sinuiksi" (pöytä)24n kanssa, myynyt heille hyvät viinit ja tehnyt mielessä tarjoilusuunnitelman, niin viedessäni pv-laseja (hovimestari) kuittaa ohimennen että (pöytä)22 saatava tyhjäksi,"vartin päästä siihen tulee uudet".
Samaan aikaan kun minun olisi 24(pöydä)n toiveesta tarjottava vv "HETI!" ja ne Pinot Noir-lasitkin olivat brikalla valmiina -vain pöytään laitettavaksi. Sanoin Hoville että asiakkaat haluavat viinin n.y.t.
Jätin kuitenkin lasibrikan ja menin Matin kanssa kattamaan 22n.
Seuraavaksi xx(Hovi) hyökkää todella raivoissaan että "mitä sä viiniä tarjoot kaksneloselle, kun puolet niistä puuttuu". Ajattelin mielessä, että kaipa Matti oisi yksinkin ehtinyt kattaa pöydän...tuo 24 olisi pitänyt saada alkuun, huomasin heti että näillä menisi pitkäksi ja täytyisi olla laskelmoiva alkoholin tarjonnan suhteen. Se pöytä tosiaan olisi vaatinut yhden oman tarjoilijan, joka olisi kokoajan tilanteen tasalla.
Kiitos siitä, että tulit siinä vaiheessa rauhoitellen sanoon että ottaisit tilauksen 23:sta.
Arvaapa olinko paniikissa siitä, ettei pöytä ollut vielä aluillaan ja uudet asiakkaat tulossa juuri kakskakkoseen!? Lisäksi tiesin että ryhmän päät oli blokattavissa ja jälkkäriviinit mitattava :entäs jälkkärien kanto!(huom!keittolautaset)
Seuraava muistikuva on siitä hemmetin valkoviinistä, koitin keskittyä sen hakemiseen tvt:sta ja tsekkasin kyseisen kyllä mapista: "alhaalla vasen". Muistikuvani mukaan katsoin vielä etiketinkin. -Ja ryntäsin viemään viinin jäihin("mahd.kylmänä"). Maistatin kattamishässäkän jälkeen viinin normaaliin tapaan esitellen etiketin. Kaatamisen jälkeen isäntä esittelee sen Riesling:nä!!(??) En voinut mennä sanomaan että olette tilanneet Gruner V:n, josta oli puhe MONEEN KERTAAN.("Otetaan se itävaltalainen g.v:n". )
Joopa joo. -Sitten hovi kertoo, että "sä olet bongannut väärän viinin", joten virhe tuli tietoon kun olivat juoneet sitä jo pullon.
Siitä eteenpäin isäntä piti oikeutenaan tilata jotain aina kun näkikään minua. Ja pyysi anteeksi ystäviensä käytöstä. Kommentoin ettei tarvitse pyytää anteeksi(hehän eivät niin kovaäänisiä niinkään olleet) mutta meidän on rajoitettava alkoholin tarjoilua.
-Ja kyllä, vein myös kahvit ja teet 10-pöytään(isäntä tilasi viedessäni jälkkäreitä heille), koska tiesin että on nopeampaa ne tehdä itse, kun löytää asemaa hoitavat tarjoilijat ja delegoida, heillä ei kuitenkaan aikaa edes...
Olin niin poikki jo pelkästään Hovin vihanpidosta(kumma kun työkaverista tulee läheinen, niin viha tuntuu vielä suuremmin ylitsepääsemättömän kurjalta) että tuntui ihan mahdottomalta mennä ottamaan tilausta(myöskään aperitiivi-tilausta ei oltu otettu!)22:n miehiltä. Nauroin itkien tämän miehen kommentteja ja ne pelastivat kyllä illan(finish beer!?no, at the beginning,now.-isäntä koittaen vieraalleen selventää että Suomi-beer-"oh..")
Se oli siis viimeinen saapunut pöytäorderi, joten sen kanssa olisi kaiken logiikan mukaan pidettävä kiirettä. Nuo olivat nopeita syömään ja kesken ollessani alkuruokalautasia blokkaamassa, Hovi hyökkää uudestaan minuun kiinni, että "menetkö sä nyt tarjoilemaan sen viinin!"(he halusivat uuden pv:n vaikka vanhaakin vielä oli. Minusta sen tarjoilu oli siis toisarvoinen asia, näkeehän se asiakaskin, että olen korjaamassa toisen pöydän lautasia juurikin!!)
Kuitenkaan; en voinut muuta kun jättää blokkaamisen kirjaimellisesti kesken(eli en edes koko riviä blokannut loppuun) -vaan ryntäsin käskystä tarjoilemaan viiniä. Hovi blokkasi osani loppuun(???)
Siksi pyrin koko illan vain toimimaan ja pitämään suuni kiinni :kun tiesin että ilmoille tulisi vain valitusta, jos sen avaisin. Ja mielestäni meidän yhteistyö pelasi kyllä ,mutta jäi itselleni harmi, etten ehtinyt auttaa kontollasi olleiden sekä ryhmän jälkkäri- että kahvi-puolta, 19-pöytää ja vieläpä se 23nen!!
Koko loppuillan sain varmistella Hovilta voiko 24lle viedä sitä tai tätä. Ja minä kun olisin halunnut palvella kunnolla 22n kun ottivat vielä mun suosituksesta Old gardenin ja ihastuivat siihen(arvasin!!).
Se hiljaisuuteni ei ollut marttyyrisuutta(tai sitten oli?) vaan pyrin olemaan valittamatta oloani. Sain jossain vaiheessa palan tohon rintalastan tietämille ja se painoi ja satutti mua vaan pahemmin mitä pidemmälle ilta jatkui. Se vaikeutti hengittämistä ja mulla on ollut taipumusta siviilissäkin hengenahdistukseen. mutta ei siitä sen enempää.
Lopputulos illasta en löytänyt yhtään sanaa suustani ja päässä humisi ja asiat sekoittuivat toisiinsa ja remonttihuolet siellä taustalla.(ja ja ja ja....)
Aloin myös miettimään sitä, että koitin nousta hovia vastaan parinakin kertana, teki musta vaan vastarannanmkiiskin ja nk. hankalan työntekijän. Mä en voi nousta vahvempaa vastaan puhumattakaan siitä, että meidän PITÄISI PUHALTAA YHTEEN HIILEEN-kaikkien.
Kuvittelepa utopiaa jos joku olisi vaikka infonnut meitä
"nyt on se tilanne että täällä on tupla-varauksia, teille tulee siis sinne ja sinne näin monta ihmistä. Kyllä tästä selvitään kun on ennenkin. Informoikaa vaikka asiakkaita että siinä ja siinä saattaa kestää koska tilanne on tämä ja tämä..."
-ei taida kuulua Neulan tapoihin.
...Puhumattakaan että joku oisi sanonut illan päätteeksi että hyvä tytöt, me tehtiin se!!
Olenko kertonut että äiti sai syövän juurikin stressistä. Vatsahaavaahan ne ensin hoisivat.
Pääsiäinen 2018
Hän yrittää, tuijottaa minua kostein silmin ja karvat pörröllään kehräten kuristen kuin elämä olisi yhtä pehmeyttä, lepopaikkoja joihin absoluuttisesti rentoutua universumin kaikista huolista vapaana.
Yritys on hyvä ja läikähdys siinä intensiivisessä katseessa onkin toivoa, äidinrakkautta ja lempeä. Halua pitää huolta, molemminpuolisesti.
Tuo kissani -ja yhtäkaikki lapseni- katse nostaa viimeisen toivorikkaan ajatuksen; vaikka kaikilla muilla olisi vaikka ja mitä, kellään muulla ei ole Miloa. Tämä katti on vain ja ainoastaan minun pyyteettömin rakkauksineen.
Syvä ahdistus; luulen sen johtuvan jälleen verensokerin heittelystä. Käytännössä se tarkoittaa sitä että istun koneellani ja pääte alkaa näyttää liian kirkkaalta, teksti liian isolta ja värit sokaisevalta. En osaa muodostaa lauseiden sisältöä. Lukutaitoni katoaa, en osaa tarttua mihinkään muuhunkaan vaan revin kynsinauhojani. En tiedä mikä tähän tilaan auttaa lääkkeeksi, raajat eivät kanna jotta valmistaisin syödäkseni ja näppäimistön painelukin vaatii voimia.
Ajatukset virtaavat ketjuina, jotka sekoittuvat toisiinsa.
Kirjaston kirjapinossa odottaa vuoroaan joukko toistaan kiinnostavampia opuksia; "Ehtoolehdon tuho" vaikutti edustavan kevyen kirjallisuuden päätä, mutta sen aloittaminen tuntuukin vaikealta ja ahdistus kasvaa; sen julman todellinen kantaaottavuus vanhushuollon tilanteeseen tulee niin iholle.
"Syö tai itke ja syö!" -kirja taas vaatii muuta kuin ajankohdan keskellä yötä sekavassa olotilassa.
Samoin "Toivoton tapaus"-väikkäri ihailemaltani Päivi Rissaselta.
Niille sivuille on hetkensä.
Mikäpä sitä enemmän puhuttelisi juuri nyt tuntojani kuin "En tahdo kuolla, en vain jaksa elää.", ei sitä paremmin voi tiivistääkään kun sanat muutoinkin loppuvat.
Kissa kääntyy toisinpäin omaan uneensa rauhaisasti hengittäen. Pieni elohiiri ryntäilee sisälläni yhä.
"Riippumatta siitä missä olen asunut - xxx ja x- olen lähtent St. Larsiin (ruotsalaisen psykoterapeutin vastaanotto). Myös Tukholman-vuosinani hillitsin luhistumistani siihen saakka että pääsin riittävän lähelle St. Larsia. Joskus olen pyytänyt taksikuskia viemään suoraan lentokeltältä.
Kenelle soittaa kun ei jaksa elää? Kenelle soittaa kun ei halua elää? Huomatkaa muotoiluni, se on tärkeä. En kaipaa kuolemaa. En halua kuolla. En haikaile kuolemaa.
Minä en ole mikään Wether-tyyppi, enkä pidä itsemurhaa jonain eksistentiaalista merkitystä kantavana radikaalina vapautena."
Kesä oli pitkällä, oli selkeästi kesä.
Muistatko mitä teit kesällä 2008?
@Tays GAS2-osastolla:
"Koska olit ajatellut että kotiutettaisiin" -kysymys löi vasten kasvoja.
Olin jo ennen juhannusta vieläpä tehostetussa valvonnassa tuonut esiin ajatuksen kuntoutumisesta Mäntsälän maaseudulla, sukulaisten luona. Olin varma että olisin muutaman viikon levon jälkeen työkykyinen ja täynnä tarmoa.
Nyt heinäkuussa uusien vastoinkäymisten; teho-reissun rinta-aortan repeämän, reisilihaksen siirron ja plastiikkakirurgisten leikkausten myötä ja jälkeen, pelkäsin.
Kotiutua? Laitostuminen oli tullut turvasatamakseni.
Eihän minulla ollut kotia, ottaisivatko entiset kämppikseni kolmionsa olohuoneeseen vielä nyt vammaistunutta? Täysin muiden avusta riippuvaisen ihmisraunion hoidettavaakseen, taakaksi?
Elokuun alussa heti. Näin oli puhe, näin oli oma ehdotukseni. Näin sopi myös rakkaalle ystävälleni, paitsi kämppikselleni, myös ihmiselle, joka oli itkenyt, huutanut, taistellut saadakseen tietoja, lähes valehdellut olevansa homo-puolisoni, käynyt sairaalassa joka toinen päivä huolesta soikeana. Eikä hän käsittämätöntä kyllä ollut ainoa.
On elokuun vaihde ja siitä on 9 pitkää vuotta kun katsoin ambulanssin ikkunasta kesäistynyttä auringossa kylpevää ohikiitävää Tamperetta. Omat vaatteet tuntuivat oudoilta, hiersivät kummallisista paikoista. Askel ei ollut pitää ja vieras ruumiini tuintui nuoren puun varrelta tuulessa. Kontrolloimattomalta.
Hyvää tarkoittavat kotiutustiimin hoitajat puuhasivat lääkkeitä ja reseptejä, kaavakkeita, letkustoja ja ravitsemusliuoslaatikoita, joita en kyennyt käsittelemään saati sietämään nurkissa. Ne kuvastivat epäonnistumista, loputtomuutta.
Muovimatto ja valkoiset seinät, Futon-tyyppinen vuodesohva oli vieras ja halusin takaisin turvalliseen sairaalavuoteeseen.
Mieleni ei pysynyt perässä kaikessa mitä viime kuukausiin mahtui. Se ei suostunut käsittelemään.
Huhtikuun kaunis auringonpaiste oli normaalin täysivaltaisen elämäni viimeisin muisto.Taisi olla luntakin paikoin, linnut olivat jo heränneet kevätviserryksiin ja Pispala oli kaunis.
Kaikki muistittivat epäonnistumisistani, heikkoudesta ja kyvyttömyydestä selviytyä. Ei se helppoa ollut mutta yhtäkään toivon kipinää en muista. En ainoatakaan ajatusta, joka tukisi tulevaisuudesta mitään positiivisuuden hiventäkään. Olin yksin, ja se oli omaa syytäni. Elämässäni olin kohdannut loistavia ihmisiä, mutta se ei taannut merkitystä että haluaisin, saati osaisin, jatkaa.
Nokia näytti ajassa 16.15. En voinut mennä töihin edellisillan jälkeen. Oli vain yksi vaihtoehto.
Auringon valonsäteet kurkottelivat huoneeseen. Istuin nojaten itäseinään.